August Bebel

Ammattiyhdistysliike ja valtiolliset puolueet

1900


Julkaistu: »Gewerkschafts-Bewegung und politische Parteie», Stuttgart: Dietz, 1900.
Suomennos: H. H.
Lähde: »Ammattiyhdistysliike ja valtiolliset puolueet». Tampereella M. V. Vuolukan kustannuksella 1907. Tampereen työväen osuuskirjapaino, r. l.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine


 

 

[Suomentajan] alkulause.

Alempana oleva selitys[1] ammattiyhdistysliikkeen toiminnasta ja sen suhtautumisesta valtiollisiin puolueisiin on alkuaan ollut esitelmän aiheena, jonka Saksan sosialidemokratisen puolueen ijäkäs johtaja A. Bebel toukokuussa 1900 piti Berliinissä. Kun asiasta myöhemmin syntyi keskustelua laajemmassakin piirissä, katsoi esittäjä tarpeelliseksi julkaista painettuna mietteensä, hiukan laajentaen esitelmäänsä, missä se näytti tarpeelliselta.

Esipuheessaan Bebel heti alussa huomauttaa, ettei hän ole tahtonut puolustaa ei-valtiollisia ammattiyhdistyksiä tai semmoista puolueettomuutta niissä, joka merkitsisi samaa. Tämäntapainen ei-valtiollinen ammattiyhdistys on hänen mielestään vaan pelkkä leikkikalu, niinkuin veitsi ilman päätä, eikä sninkaan kelvollinen ase luokkataistelussa. Ammattiyhdistysten itsensä tulee hänen mielestään pysyä kaukana puoluepolitiikasta eivätkä ne saa ruveta minkään yksityisen puolueen aseenkantajiksi, sillä se tuottaa ehdottomasti hajaannusta. Ammattiyhdistykseläisen tulee tietenkin silti olla puoluemies, mutta ei ammattiyhdistykseläisenä, vaan luokkatietoisena työmiehenä, valtion ja yhteiskunnan jäsenenä. Vaikka Bebel siis asettaakin ammattiyhdistyksien toiminnan merkityksen hyvin korkealle, vaatii hän sitäpaitsi kuitenkin tarmokasta valtiollistakin toimintaa köyhälistöluokan vapauttamiseksi.

Suomessa paraillaan tapahtuvaan ammattiyhdistysliikkeen uudestaan järjestämiseen nähden saattaa tällä kirjasella olla puhtaasti käytännöllistäkin merkitystä.

Suomentaja.

 

 

1. Ammattiyhdistysliikkeen historia Saksassa.

Voidaksemme oikein arvostella saksalaisen ammattiyhdistysliikkeen nykyisiä oloja ja niiden ristiriitaisuuksia, on välttämätöntä luoda silmäys sen syntyyn ja kehitykseen. Saksalaisen ammattiyhdistysliikkeen synty eroaa melkoisesti englantilaisen veljesliikkeensä synnystä. Englannin ammattiyhdistysliike on syntynyt englantilaisten työmiesten luokkataisteluista työnantajia vastaan, sen kehdon ääressä ei ollut mitään valtiollista puoluetta, joka olisi antanut sille synnytysapua ja ottanut sen suojelukseensa. Toisin oli Saksassa. Työväenliike, joka Saksassa alkoi vallankumousvuosina, sai ennenkuin se vielä oli päässyt kunnolliseen alkuunkaan, ennenaikaisen kuoloniskun taantumisen kautta, joka jo vuoden 1849 toisella puoliskolla teki tuloaan ja kesti vuoden 1850-luvun loppuun saakka. Lisäksi päätti liittokokous Frankfurtissa — joka edusti saksalaiseen liittoon yhdistyneitä hallituksia — että töväenyhdistykset, erittäinkin semmoiset, joilla oli sosialistisia tai kommunistisia tarkoituksia, kerta kaikkiaan kiellettäisiin. Tämä päätös muistutti suuresti myöhäisemmän sosialistilain vastenmielisyyttä työväenliikettä kohtaan.

Mutta kun valttollinen valekuolema 1850-luvun lopulla päättyi, kun porvaristo jälleen rupesi valtiollisestikin toimimaan, luoden itselleen järjestön kansallisyhdistyksessä, alkoi työväenluokkakin näyttää elonmerkkejä. Suurteollisuus oli taantumisaikana tehnyt mahtavia edistysaskeleita ja luonut uudenaikaisen työväenluokan, joka lukumääräänsä nähden jo painoi melkoisesti vaa'assa. Tämän tiesi myös saksalainen porvaristo ja sen valtiollinen ednstaja, vapaamielisyys. Tuskin olivat työmiehet alkaneet herätä ja ryhtyneet yhdistyksiä muodostamaan — ja näitä työväenyhdistyksiä kasvoi kasvamistaan vuodesta 1860 vuoteen 1863 kuin sieniä lämpimän kesäisen sateen jälkeen, niin koettivat vapaamielisten aatteiden kannattajat kaikkialla ottaa niitä valtaansa. Useasti asettuivat he itse perustettujen yhdistyksien etunenään, voidakseen pitää käsissään niiden johtoa ja suojellakseen niiden jäseniä mahdollisesti syntyviä vaarallisia tarkoitusperiä vastaan. Kommunistiset ja sosialistiset aatteet, jotka kommunistiliiton propagandan kautta työväenliikkeen alkuvuosiua tuntuvasti levisivät, olivat vieraita sille työläispolvelle, joka taantumisvuosien sorron alla oli kasvanut täydellisessä valtiollisessa tietämättömyydessä. Vanhemmankin polven muistosta olivat ne melkein kokonaan kadonneet, mutta porvaristo ei ollut niitä unohtanut ja se teki kaiken voitavansa estääkseen niitä uudestaan ilmestymästä.

Turhaan! Leipzigin työväenyhdistyksessä (ammatillisessa sivistysseurassa), joka perustettiin helmikuussa vuonna 1861, vaativat edistysmiehet (Fritzsche, Vahlteich yhdessä prosessori Rossmässlerin kanssa, tohtori Dammer y. m.), omintakeista valtiollista toimintaa. Seurauksena tästä oli hajaannns mielipiteissä, kun yhdistyksen enemmistö vastusti tätä vaatimusta. Perustettiin uusi yhdistys (Vorwärts), ja sen keskuudesta valittiin myöhemmin se työmiesvaliokunta, joka oli yhteydessä Lassallen kanssa ja sai tältä kuuluisaksi tulleen »Avoimen vastauksen keskusvaliokunnalle yleisen saksalaisen työväen kongressin aikaansaamista varten». Tämä johti jälkeenpäin, huhtikuussa vuonna 1863, yleisen saksalaisen työväenyhdistyksen (Allgemeiner Deutscher Arbeiterverein) perustamiseen, jonka kautta Saksan ensimmäinen sosialidemokratinen puolue syntyi. Yleisen saksalaisen työväenyhdistyksen vastapainoksi yhdistyivät vapaamielisen ja demokratisen johdon alla olevat työväenyhdistykset saksalaisten työväenyhdistysten liitoksi (Verbandstag der Deutschen Arbeitervereine).

Ei kammassakaan puolueessa oltu vielä siihen saakka puhuttu ammattiyhdistyksellisestä järjestymisestä. Mutta suotuisat liikeolot, jotka vallitsivat vuodesta 1864 vuoteen 1866, aiheuttivat sarjan työlakkoja, joiden useimmiten onneton loppu osoitti työmiehille, että he siihen asti olemassa olevien valtiollisten järjestöjen rinnalle tarvitsivat toisenkin järjestön taloudellisia pyrintöjään ja taistelujaan varten. Siten puhkesi Hampurissa vuonna 1864 Lauensteinin vaunutehtaassa suuri lakko, jota seurasivat Burgin verkatyömiesten, Hampurin ja Altonan konetyömiesten ja puuseppien, Hampurin korintekijäin, läkkiseppien ja sorvarien, Leipzigin latojien ja suutarien j. n. e. lakot. Tarpeellista, vaikkakin riittämätöntä kannatusta hankittiin julkisilla keräyksillä, mutta tämä aiheutti siihen aikaan vielä voimassa olevien liittoumiskieltojen tähden useita oikeudenkäyntejä. Nämä lakot saivat ensiksi aikaan sen, että useimpiin kaupunkeihin perustettiin paikallisia ammattijärjestöjä, kuten esimerkiksi kirjaltajien järjestö Leipzigissä. Mutta samalla perustettiin myöskin ensimmäinen koko Saksan käsittävä yleinen liitto, nimittäin yleinen saksalainen sikaari- ja tupakkatyömiesten yhdistys, joka Fritzschen Leipzigissä perustamana heti sen jälkeen hankki itselleen oman äänenkannattajan. Mutta koska Fritzsche itse oli yleisen saksalaisen työväenyhdistyksen huomatuimpia jäseniä ja sikaarityöntekijät jotka liittyivät hänen yhdistykseensä, siihen aikaan olivat yleisen saksalaisen työväenyhdistyksen parhaimpana osana, tuli tämän ensimäisen saksalaisen ammattiliiton suunta olemaan selvästi sosialistinen. Toisin oli vuonna 1866 syntyneen kirjaltajaliiton laita, joka valtiollisessa suhteessa noudatti ankaraa puolueettomuutta ja oli kannattamatta yleistä liikettä, herättäen siten monin paikoin suuttumusta.

Vuoden 1866 saksalais-itävaltalainen sota aiheutti pysäyksen palkkaliikkeessä, mutta tämä vilkastui sen sijaan seuraavina vuosina sitä enemmän. Kuitenkin piti yleinen saksalainen työväenyhdistys, joka vuonna 1868 oli kukoistuksessaan, ammattiyhdistysliikettä monessa suhteessa edistykselle haitallisena ja katsoi sen olevan omiaan johdattamaan pois valtiollisesta liikkeestä.

Sitävastoin oli yhdistyksessä myös jäseniä, jotka seuraten Fritzschen esimerkkiä, kaikin voimin edistivät ammattiyhdistysliikettä. Sellaisia olivat Lübkert Berlinissä, joka vuonna 1867 perusti saksalaisen salvumiesyhdistyksen ja Schob Kölnissä, joka järjesti saksalaisen räätäliyhdistyksen. Mutta yhdistyksen enemmistö oli ammattiliikettä vastustavalla kannalla. Se kannatti jyrkästi Lassallen ohjelmaa, että ainoastaan valtiollinen liike voi parantaa työväenluokan tilaa ja että kaikki muu toiminta oli vaan väliaikaista parantamista sekä omiaan voimia hajottamaan, ja hylkäsi sentähden yhdistyksen yleisessä kokouksessa kesällä vuonna 1868 tehdyn ehdotuksen, että lakkoja olisi ryhdyttävä järjestämään. Sitävastoin piti se oikeana, että Fritzsche ja Schweitzer, joka oli yhdistyksen puheenjohtana, valtiopäivämiehinä kutsuivat kokoon Berliniin yleisen saksalaisen työväenkongressin, jossa perustettiin yleinen työläisliitto (Allgemeiner Arbeiterschaftsverband), joka johtonsa ja järjestyksensä puolesta liittyi yleiseen saksalaiseen työväenyhdistykseen. Fritzschen ja Schweitzerin teko ei jäänyt ainoaksi laatuaan. Samaan aikaan kuin nämä perustivat mainitun työläisliittonsa, perustivat Max Hirsch ja Max Duncker saksalaiset ammattiyhdistyksensä (Deutsche Gewerkvereine), joiden tuli perustajiensa valtiollisen aseman mukaan olla edistyspuolueen kannattajia. Myöhemmin syksyllä vuonna 1868, perusti saksalaisten thöväenyhdistyksien liiton johtokunta (liitto oli sillä välin yhtynyt sosialistiseen leiriin) kansainvälisiä ammattijärjestöjä (internationale Gewerksgenossenschaften), jotka vuorostaan olivat tämän liiton johtajien vaikutuksen alla. Samoinkuin eri työväenpuolueet, taistelivat eri suuntien ammattiyhdistyksetkin keskenään ja koettivat kukin vahingoittaa toisiaan. Siitä huolimatta sai tämä työmiesten menettely aikaan sen, että työnantajat vuonna 1870 perustivat ensimäiset vastajärjestönsä, kuten tupakka- ja sikaaritehtailijoiden ja myöhemmin konetehtaitten, rautavalimojen ja maasuunien omistajain järjestöt.

Yleisessä saksalaisessa työväenyhdistyksessä jatkui ammattiyhdistyksien vastustaminen sillävälin vielä osaksi. Siten ehdotti Tölcke yhdistyksen yleisessä kokouksessa vuonna 1872 työväen avustusliiton (Arbeiterunterstützungsverband) — jonka nimen vuonna 1868 perustettu yleinen työläisliitto oli ottanut — ja siihen liittyneiden ammattiyhdistysten lakkauttamista. Tämä ehdotus otettiin eräässä ponnessa sen verran huomioon, että siinä erityisesti varoitettiin edistämästä ammattiyhdistysliikettä valtiollisen liikkeen kustannuksella. Sama päätös uudistettiin seuraavana vuonna yhdistyksen yleisessä kokouksessa Frankfurt am Mainissa ja vahvistettiin vuonna 1874 Hannoverissa pidetyssä kokouksessa. Viimeksimainitun päätöksen mukaan leimattiin työväenluokan pettureiksi ne henkilöt, jotka vastoin yleisten kokousten aikaisempia päätöksiä jatkuvasti koettivat saada ammattiyhdistysliikettä etusijalle työvaenliikkeessä ja siten anteeksiantamattomalla tavalla vahingoittivat yleisen saksalaisen työväenyhdistyksen agitatsioonia. Asiantuntevat väittävät, että myöskin Schweitzer, vaikka hän, seuraten Fritzschen neuvoa, oli vuouna 1868 kokoonkutsunut yleisen saksalaisen työväenkongressin ja auttanut yleisen työläisliiton perustamista, oli hyvin epäröivällä kannalla syntyviin ammattiyhdistyksiin nähden, koska hän tunsi että ne vähitellen tulisivat vapautumaan hänen vaikutusvaltansa alaisuudesta. Toisin suhtautui sitä vastoin sosialidemokratinen työväenpuolue, n. k. Eisenachin miehet, ammattikuntiin. Tällä puolella oli puuseppä York ammattiyhdistysliikkeen varsinaisena johtajana ja hän ehdotti Erfurtin ammattiyhdistyskongressissa (15–17 p. kesäkuuta 1872) ponnen, joka yksimielisesti hyväksyttiin. Se kuului: »Koska pääoma samalla tavalla sortaa ja nylkee kaikkia työmiehiä, olkootpa ne sitte konservativeja, edistyspuolueen jäseniä, liberaleja tai sosialidemokrateja, selittää kongressi kaikkien työmiesten pyhäksi velvollisuudeksi kaiken puoluevihan syrjäyttämisen, jotta voitaisiin yhtenäisen ammattiyhdistysliikkeen puoluettomalla pohjalla luoda menestyksellisen, voimakkaan vastarinnan edellykset, turvata uhattu olemassaolo ja taistelun avulla saavuttaa parannusta luokka-asemassa». Edelleen vaadittiin ponnessa, että sosialidemokratisen työväenpuolueen eri ryhmien tulisi edistää ammattiyhdistysliikettä ja lausuttiin paheksuminen sen johdosta, että yleisen saksalaisen työväenyhdistyksen yleinen kokous oli tehnyt edellämaintun vastakkaisen päätöksen. Varmaa on, että sosialidemokratisessa puolueessa aikaisemmin vallinnut epäystävällinen mieliala ammattiyhdistyksiä vastaan oli ylläpitänyt näissä luuloa, että puolue kannatti niitä liian heikosti. Melkein kolmen vuosikymmenen ajan katsoivat sosialidemokratian perustamat ammattiyhdistykset puolueen velvollisuuden olevan kaikin tavoin kannattaa niitä. Todistuksia tähän saatiin vielä sosialidemokratisen puolueen kokouksissa vuonna 1890 Hallessa, 1892 Berliinissä, 1893 Kölnissä j. n. e. Sitävastoin pidettiin puolueen keskuudessa ammattiyhdistyksiä, vaikka myönnettiinkin niillä olevan erityisiä tehtäviä, enemmän taikka vähemmän sosialidemokratiaan valmistavina kouluina ja moni kannatti niitä tästä syystä. Olen itsekin alkujaan katsellut ammattiyhdistyksiä tältä näkökannalta.

Kun molemmat suunnat saksalaisessa sosialidemokratiassa — yleinen saksalainen työväenyhdistys ja Eisenachiin vuonna 1860 perustettu sosialidemokratinen työväenpuolue — vuonna 1875 Gothassa yhtyivät yhdeksi, vaikutti tämä yhtyminen myöskin molempien suuntaan ammattiyhdistyksiin. Että tähänastinen hajaannus valtiollisessa puolueessa oli sosialistiseen ammattiliikkeeseenkin nähden vahingollinen, sitä todisti Fritzschen menettely, hänen ollessa yleisen saksalaisen tupakka- ja sikaarityöntekijäin yhdistyksen puheenjohtajana, sillä pysyttääkseen yhdistyksensä, katsoi hän parhaaksi Eisenachin työväenpuolueen perustamisesta saakka pysytellä puolueettomana, vaikka hän itse asiassa oli yleisen saksalaisen työväenyhdistnksen varmoja puolustajia. Hänen oman yhdistyksensä jäsenet kuuluivat puoleksi kumpaankin sosialistiseen puolueeseen.

Heti Gothan yhdistymiskongressin jälkeen pitivät molempien tähän asti erillään toimivien puolueitten ammattiyhdistysten johtajat kokouksen, saadakseen aikaan yhteistoimintaa ammattiyhdistyksenkin kesken. Tölcke oli sillä välin luopunut ammattiyhdistysvastaisesta kannastaan ja ehdotti nyt päätettäväksi, että: ammattijärjestöt, vaikka eivät kyenneetkään työmiesten tilaa perinpohjin ja pysyvästi parantamaan, olivat kuitenkin omiaan työmiesten aineellista tilaa ajoittain kohottamaan, sivistystä edistämään ja saattamaan heitä tietoisuuteen omasta luokkatilastaan. Tämä ponsi hyväksyttiinkin päätökseksi. Kokous julisti sentähden kaikkien työmiesten velvollisuudeksi liittyä johonkin ammattiyhdistykseen tai perustaa sellainen siinä tapauksessa, että jossakin ammatissa puuttui tällainen järjestö.

Edelleen päätettiin mainitussa kokouksessa: että ammattiyhdistysten jäsenien velvollisuus on pitää politiikka kaukana ammattijärjestöistä ja sitävastoin liittyä saksan sosialistiseen puolueeseen — niin kutsui itseään nyt yhdistynyt puolue — koska ainoastaan tämä kykeni tekemään työmiesten valtiollisen ja taloudellisen aseman täysin ihmisarvoiseksi.

Sillä välin oli kuitenkin jo alettu ahdistaa ammattiyhdistyksiä valtiollisina yhdistyksinä ja alussa erittäinkin Saksin kuningaskunnassa. Siellä oli Liebknechtin ja minun tuomitseminen Leipzigin valtiopetosjutussa herättänyt järjestettyjen työmiesten keskuudessa suurta katkeruutta, mikä ilmeni sekä sanomalehdistössä että kokouksissa. Saksilaiset viranomaiset vastasivat tähän asettumalla puoluetta ja ammattiyhdistyksiä vastaan, ja pitäen alajärjestöjä eri seuduilla itsenäisinä valtiollisina yhdistyksinä, lakkauttivat he ne.

Seuraavana vuonna (1873) koetti myös Bismarck hyökätä ammattiyhdistysliikettä vastaan antamalla valtiopäiville lakiehdotuksen työvälipuheen rikkomisen oikeudellisesta rankaisemisesta, saamatta kuitenkaan kannatusta ehdotukselleen. Sitävastoin sai hän Tessendorfista välikappaleen, joka näytti vastaavan hänen toiveitaan. Tessendorf kutsuttiin vuonna 1874 Magdeburgista, jossa hän oli virallisena syyttäjänä menestyksellä taistellut sosialidemokratiaa vastaan, samallaiseen virkaan Berliinin kaupunginoikeuteen ja hän sai täällä seitsemännen osaston jäsenistä aatetovereja.

Tessendorf piti, niinkuin saksilaiset viranomaisetkin, ammattiyhdistyksiä valtiollisina yhdistyksinä, jotka vastoin Preussin yhdistyslakia olivat ruvenneet keskenäiseen yhteistoimintaan. Seitsemännen osaston viranomaiset, kamarioikeus ja ylituomioistuin olivat samaa mieltä. Tämän jälkeen kuuluivat ammattiyhdistysten lakkautukset ja niiden kassojen takavarikkoonotot päivän tapahtumiin. Ammattiyhdistykset koettivat paeta tätä vainoa siirtämällä kotopaikkansa Berliinistä ja Preussin kaupungeista Preussin ulkopuolelle. Mutta he saivat sen kautta vain hetken lepoa. Sosialistilaki ilmestyi vuonna 1878 lokakuussa ja kaasi maahan valtiolle vaarallisena kaiken sen, mikä oli saatu aikaan kymmenvuotisen vaivaloisen ja uhrauksista rikkaan työn kautta. Henkiin jäivät ainoastaan kirjaltajainliitto ja laivanveistäjäin, satulaseppien ja verhoilijoiden sekä nahkatyömiesten ammattikuntien yhdistykset. Samoin jätettiin Hirsch–Dunckerilaiset ammattiyhdistykset rauhaan, koska niitä pidettiin valtiolle ja työnantajille uskollisina. Sitoumusta, jonka ne siitä lähtien jäseniltään vaativat, että ei kukaan näistä saa kuulua sosiaalidemokratiseen puolueeseen, voi täydellä syyllä pitää vapaamielisen johdon arvoisena, omantunnonpakon kurjimpana keinona.

Kirjaltajainliitto pelastui ajanpitkään ainoastaan sen kautta, että se taipui kulkemaan ikeen alla, jonka herra von Puttkamer, autuas muistossa, sille asetti. Koetettuaan välttää Leipzigin poliisiviranomaisten juonittelujen siirtämällä kotopaikkansa Leipzigistä Stuttgartiin, sai liitto herra von Puttkamerin puolelta sen uhkauksen, että hän tulisi pitämään sitä vakuutuslaitoksena ja alistamaan sen Preussin vakuutuslain alle, jollei se hyväksyisi seuraavia ehtoja: 1) muuttaisi yhdistyksen kotopaikan Berliiniin; 2) olisi valitsematta johtokuntaan valtiollisesti epämieluisia henkilöitä ja 3) antaisi viranomaisten vahvistaa johtokunnan vaalit. Liitto alistui, josta syystä sitä luokkatietoisten työmiesten keskuudessa mitä ankarimmin moitittiin.

Sosialistilain lakkauttamisen jälkeen vuonna 1800 rupesi ammattiyhdistysliike, joka oli elpynyt jo tämän lain voimassa ollessakin, uudestaan jos kohta hitaasti voittamaan jalansijaa. Teollinen pula, joka lyhytaikaisen liikekukoistuksen jälkeen alkoi vuonna 1890 ja kesti vuoteen 1895, oli pääasiallisempana syynä tähän. Mutta ammattiyhdistyspiireissä katsottiin pääsyyn ammattiyhdistyksien vähäiseen lisääntymiseen olevan siinä, että osa puolueesta ja sen johtomiehistä oli niihin nähden väliäpitämätön, jopa niitä ehkä vihasikin. Siitä aiheutuivat kiihkeät keskustelut aikaisemmin mainituilla puoluepäivillä yhdeksäukymmenluvun ensi puoliskolla, kiihkeät väittelyt sanomalehdistössä ja kokouksissa. Mutta suurena menestyskautena, joka alkoi vuonna 1895 ja jota jatkuu vielä tänä päivänä, muuttuivat olosuhteet. Ammattiyhdistykset saivat siitä saakka enemmän vauhtia kuin koskaan ennen ja sen kautta muuttuivat mielipiteetkin erään ammattiyhdistykseläisryhmän keskuudessa siihen määrin, että se piti ammattiyhdistyksellistä toimintaa kaiken työväenpolitiikan a:na ja o:na ja valtiollista toimintaa sekä puoluetta vähempiarvoisina sivuseikkoina.

Toisella taholla aiheutti tämä ammattiyhdistyksien nopea elpyminen sen, että katolisten ja protestanttisten työväenyhdistyksien johtajat katsoivat vaikutusvallalleen olevan eduksi, että ammattiyhdistyksiä perustettaisiin heidänkin tahollaan. Sen kautta syntyi vielä enemmän hajaannusta ammattiyhdistysliikkeessä, siinä liikkeessä, joka suuremmassa määrässä kuin mikään muu liike vaatii työmiesten yhtenäisyyttä ja suljettua toimintaa menestyksen ehtona. Mutta sen kautta tuli ammattiyhdistyksien keskuudessa yhä polttavammaksi kysymys, miten tätä hajaannnsta on vastustettava ja millä tavoin yksimielisyys ja itsenäisyys on saavutettavissa.

 

2. Ammattiyhdistyksien lähimmät tehtävät.

Voidakseen elää on työmies pakotettu myymään ainoan tavaran, minkä hän omistaa, työvoimansa työnantajalle. Hän vaatii palkkaa, josta hän, sekä jos hän on perheellinen, hänen perheensä saavat tyydykettä tavallisiin tarpeisiinsa. Mutta myymällä työvoimansa määrätyksi ajaksi, myy hän samalla itseänsäkin. Hän tulee sidotuksi, johon asemaan ei yksikään muu tavaran myyjä joudu. Toiselta puolen riippuu hänen tavaransa hinta, niinkuin jokaisen muunkin kauppatavaran, tarjonnan ja kysynnän suhteesta sillä alalla, jolta hän työtään etsii. Työnantajan etu vaatii, että palkat ovat mahdollisimman pieniä ja työaika mahdollisimman pitkä, jota vastoin työmiehen etu vaatii korkeinta mahdollista palkkaa ja lyhintä mahdollista työaikaa. Molempien edut ovat siis vastakkaisia.

Todellisuudessa eivät korkea palkka ja pitkä työaika käykään käsikädessä, vaan korkea palkka ja lyhyt työaika. Kuta pitempi säännöllinen työaika jossain ammatissa on, sitä pienempi on palkka, ja päinvastoin. Tämä on yhteiskunnallinen laki, jonka vaikutusta monet esimerkit jokapäiväisestä elämästä osoittavat. Peruste on: kuta lyhempi työmiehen säännöllinen työaika on, sitä enemmän on hän ihminen, kuta enemmän hän on ihminen, sitä enemmän saa hän aikaan, ja kuta enemmän hän saa aikaan, sitä suuremmat ovat hänen vaatimuksensa.

Mutta yksityinen työmies on työnantajaan nähden voimaton. Jokainen yritys, joka tarkoittaa hänen tilansa parantamista omin voimin, päättyy säännöllisesti hänen häviöönsä, vieläpä toisinaan siihen, että hänet eroitetaan työstä, jollei hän pidä parempana mukautua. Ainoa mahdollisuus, millä hän voi parantaa työ- ja elinehtojaan ja toiselta puolen välttää niiden huonontumista, on yhtyminen vertaistensa kanssa, liittyminen ammattitovereihinsa. Sentähden on jokaiselle työmiehelle elämänehtona kuulua ammattiyhdistykseen. Ammattiyhdistys tavoittaa: palkankorotusta työmarkkinain tilan mukaan, työajan lyhentämistä, ylituntien poistamista ja niiden korkeampaa korvaamista niissä tapauksissa, jolloin niitä ei voida välttää, ihmisellisempiä olosuhteita liikkeissä, oikeudenturvaa, matka-avustusta ja työttömien avustusta; se vastustaa sitäpaitsi palkkojen alentamista ja työajan pidentämistä, sanalla sanoen työehtojen huonontamista. Edelleen vahvistaa se yhteisyystunnetta, jota ilman ei mitään suurta päämäärää voida saavuttaa. Se panee toimeen keräyksiä taistelu- ja apurahastoja varten, julistaa lakkoja ja antaa määräyksiä boikottauksesta, jollei ole muuta keinoa sen päämäärän saavuttamiseksi.

Ammattiyhdistyksen tehtävät toteuketaan ja sen tarkoitukset saavutetaan sitä perusteellisemmin, kuta vahvempi ammattiyhdistys itse on, se on, kuta enemmän työtovereita samalta työalalta siihen kuuluu, mikä taitavammin sitä johdetaan ja mitä täysinäisemmät sen rahastot omat. Silloin on sen siveellinen voimakin niin suuri, että monet yritykset työmiehiä vastaan, jotta toisissa oloissa esiintyisi, nyt jäävät toimeenpanematta. Ammattiyhdistyksen pelkkä olemassaolo on varoituksena työnantajille, etteivät jännitä jousta liian kireälle. Kun sitäpaitsi samassa tehtaassa ja ammattiliikkeessä pidetään työmiehiä katsomatta niiden uskonnolliseen tai valtiolliseen vakaumukseen ja kun ne toisinaan kuuluvat eri kansallisuuksiinkin, tulee ammattiyhdistyksen heidät jäsenikseen hyväksyä huolimatta uskonnollisista ja valtiollisista mielipiteistä ja katsomatta kansallisuuteen. Ammattiyhdistyksen toiminnan ensimäisen käskyn tulee kuulua: kaikki ammattitoverit ovat liitettävät yhdeksi järjestöksi. Ainoastaan tätä perusaatetta noudattamalla suoriutuu se tehtävistään täydellisesti.

Mutta tätä ammattiyhdistysten toiminnan ylintä käskyä rikkoo saksalaisen ammattiyhdistysliikkeen pirstoutuminen. Vapaat ammattiyhdistykset, Hirsch–Dunckerilaiset ammattiyhdistykset, kristillis-katolilaiset ja protestanttiset yhdistykset vastustavat toisiaan. Kirjaltajainliitto toimii erillään itsenäisenä järjestönä, jota vastaan taas osa työnantajista perusti vastayhdistyksen työmiehilleen. Nämä hajaannukset vaikuttavat heikontavasti ammattiyhdistysliikkeeseen, jonka vuoksi niitä vastaan on taisteltava. Että eripuraisuudella on tällainen vaikutus, siitä ollaan eri puolueissa yhä enemmän vakuutettuja. Syynä siihen, että työmiehet antavat johtaa itseään eripuraisuuksiin ja toistensa vainoomiseen vahingoksi omalle asialleen, on heidän tietämättömyytensä ja lyhytnäköisyytensä. Tämmöistä eripuraisuutta ja toistensa vainoomista ei kukaan voi odottaa työnantajien keskuudessa tapahtuvan. Viimemainittujen esimerkin tulisi avata lyhytnäköisimmänkin työmiehen silmät ja on sen jo useain suhteen tehnytkin.

Työnantajien luokka on, ammatillisten tapaturmavakuutuskassojen myötävaikutuksella, joita valtakunnan tapaturmavakuutuslainsäädäntö pakotti heitä perustamaan, luonut itselleen järjestön, joka lujuudessa on työmiesten järjestöistä suuresti edellä. Suuri osa näistä työnantajain järjestöistä laskee jäsenikseen asianomaiset ammattikuntalaiset viimeiseen mieheen asti, jota ei voi sanoa yhdestäkään työväenjärjestöstä. Näillä työnantajain järjestöillä on hyvin palkattu virkamiehistö, sanomalehdistö, joka häikäilemättömyydellä valvoo niiden etuja, sekä muita keinoja, jotka ovat työväenjärjestöjen apuneuvoja paljoa paremmat. Sitäpaitsi ovat nämä työnantajain järjestöt ymmärtäneet suuressa määrin käyttää hyväkseen valtiovaltaa ja valtion lainsäädäntöä, ja täten muodostavat ne vallan, joka säännöllisesti on parhainta työväenjärjestöä voimakkaampi.

Jos onkin ollut aika, jolloin työväenjärjestöt ja työmiesten yhteisyystunne kelpasivat työnantajille seurattavaksi esimerkiksi, niin ovat työnantajat nykyään siinä suhteessa työmiehiä edellä. Jos työväenjärjestöt sentähden tahtovat edelleenkin harjoittaa määräävää vaikutusvaltaa työehtoihinsa nähden, niin voivat ne sen tehdä ainoastaan sen kautta, että ne yksimielisesti ja itsenäisesti asettuvat työnantajia vastaan ja tämän yksimielisyyden ja itsenäisyyden avulla saavat nekin työtoverinsa itseensä liittyvään, jotka välinpitämättömyydestä ja päättämättömyydestä toistaiseksi vielä ovat niiden ulkopuolella. Sellainen yksimielisyys ja itsenäisyys on sitä välttämättömämpi, kun Saksan taloudellisissa olosuhteissa tulee ennen pitkää tapahtumaan suuri muutos.

Porvarillisessa maailmassa seuraa teollisuuden kukoistuksen aikakautta sen taantumisen aika. Useat merkit osoittavat, että teollisuuden kukoistus, joka alkoi vuonna 1895, on jo ollut korkeimmillaan, ja että nyt alkaa taantuminen. Mutta sen kanssa koittavat erittäinkin työmiehille kovat ajat, sillä he saavat ensi sijassa kantaa taantumisen seurauksia, niinkuin he viimesijassa hyötyvät elpymisestä ja silloinkin vasta taistelujen ja uhrauksien jälkeen. Mutta jos onkin taloudellisen vaurastumisen aikakautena suhteellisen helppoa saada myönnytyksiä, edellyttämällä, että työmiehet esiintyvät järjestöissään päättävästi, niin on hyvin vaikeaa aikana, jolloin teollisuus on taantumassa, puolustaa mitä on voitettu tai rajoittaa tappioita mahdollisimman vähäiseen määrään. Vieläkin enemmän kuin teollisuuden kukoistuksen aikana on ammattiyhdistys työmiehen suojana silloin kun teollisuus on taantumassa. Ilman sitä hän on kadotettu ja työnantajan mielivallasta riippuva. Semmoisia tapauksia varten ovat yksimielisyys ja lujuus ammattiyhdistyksissä kaksinverroin tarpeen.

Tällaisen yksimielisyyden saavuttamiseksi täytyy niiden syrjäyttää kaiken sen, mikä niitä tähän asti on eroittanut, ja antaa etusija sille, mikä on niille yhteistä, nimittäin taistelulle työmiesten aineellisen ja yhteiskunnallisen aseman kohottamiseksi. Se vaatii siis uskonnollisten ja puoluepoliittisten riitojen lopettamista joka taholla ja lisäksi sellaisten aineksien syrjäyttämistä, jotka ammattinsa ja yhteiskunnallisen asemansa vuoksi eivät kuulu ammattiyhdistyksiin. Sillä ammattiyhdistys on erikoinen työväenjärjestö ja sen jäseninä saa sentähden olla ainoastaan työmiehiä tai entisiä työmiehiä, jotka taistelunsa tähden työväenasian puolesta on työstä eroitettu, tai joita ammattitoveriensa luottamuksen nojalla on kutsuttu ammattiyhdistysten johtoon.

Niin kauvan kuin ammattiyhdistykset eivät käsitä, että niiden tulee tehdä mainitut myönnytykset, ei saavuteta yksimielisyyttä, eikä niistä siinä tapauksessa myöskään tule sitä, mitä ne voisivat olla. Että asianmukaista yksimielisyyttä ei saavuteta käden käänteessä on odotettavissa. Mutta astukoon silloin yhtymisen ja yhtenäisyyden sijaan liittoutuminen (Kartell). Kaikki muu tulee aikaa myöten itsestään. Tämän esityksen tehtävänä ei ole näyttää, millä ehdoilla tällaiset liittoumiset ovat tehtävät; niistä sopivat asianomaiset itse paraiten.

 

3. Ammattiyhdistysten muut tehtävät eli politiikka ammattiyhdistyksissä.

Kun puolustan sitä, että uskonnolliset ja puoluepoliittiset riidat sekä sentapaiset pyrkimykset ovat karkotettavat ammattiyhdistyksistä, niin teen vaatimuksen, jota etevät ammattiyhdistysmiehet ja ammattiyhdistyksien ystävät ovat jo vuosikymmeniä edustaneet. Muistutan vaan yllämainittuja päätöksiä Gothan ammattiyhdistyskonrgressissa vuonna 1872 ja samassa paikassa pidetyssä kokouksessa vuonna 1875. Mutta siihen aikaan pidettiin vielä tarpeellisena kehoittaa ammattiyhdistykseläistä liittymään sosialidemokratiseen puolueeseen. Sitä en minä kehoita häntä tekemään. Ensinnäkin siitä syystä, että sen kautta jokainen yritys saada aikaan sopimuksia toista puluepoliittista kantaa olevien ammattiyhdistykseläisten kanssa jo edeltäpäin tulee mahdottomaksi ja toiseksi siitä syystä, että pidän sitä tarpeettomana. Joka minun tavallani on vakuutettu sosialististen aatteiden vastaisesta voitosta ja niiden puoleensavetävästä voimasta, tietää, että nämä vähitellen valloittavat koko työväenluokan, vaikka ei niitä joka päivä ammattiyhdistyksissä levitettäisi eikä saarnattaisikaan. Se tapa, jolla valtio ja porvarilliset puolueet suhtautuvat työväen vaatimuksiin, vaikka niitä tehtäisiin muidenkin kuin sosialististen työmiesten puolelta, pitää huolen siitä, että väittelytaitokin kehittyy. Kun Etelä-Saksan katoliset kutomateollisuustyömiehet anovat valtiopäivillä kymmentuntista työpäivää ja kun katolilainen työväenyhdistys Ylä-Schlesian Beuthenissä tekee samoin aikaansandakseen kahdeksantuntisen työpäivän vuorityö- ja masuunilaitolsissa j. n. e., ja kun näihin anomuksiin kaikin voimin yhtyvät ainoastaan sosialidemokratiset kansanedustajat, niin puhuu tämä jo riittävästi puolestaan. Sitäpaitsi älköön unohdettako, että jos missään niin yhteiskunnallisten parannusten alalla se sananlasku pitää paikkansa, joka sanoo: ruokahalu tulee syödessä. Mainitsemattakin tiedämme kuka ennen kaikkea on valmis ja velvollinenkin mitä laajimmassa määrässä tyydyttämään työväenluokan toivomuksia parannusten suhteen. Luotettakoon vaan vähän enemmän omaan asiaan.

Minä pidän sentähden edullisena, että puoluepolitiikka ja uskonnolliset käsittelyt karkotetaan ammattiyhdistyksistä, mutta minä kehoitan sitä enemmän ja innokkaammin ajamaan työväenpolitiikkaa, luokkataistelupolitiikkaa.

Ammattiyhdistys on työväen järjestöistä se, joka olevan valtio- ja yhteiskuntamuodon pohjalla taistelee työväen tilan kohottamiseksi. Mikä osa sen näytettäväksi myöhemmin jonkin toisen yhteiskuntajärjestyksen vallitessa tulee, sitä emme nyt käy pohtimaan. Ammattiyhdistys tulee toteuttamaan tehtävänsä ensiksikin sen kautta, että se panee täytäntöön edellisessa luvussa mainitut pyrkimykset, sekä siten, että se hankkii valtiolta ja valtion lainsäädännöltä useiden vaatimuksien hyväksymisen, joita se työväenjärjestönä itse ei jaksa toteuttaa. Niinpä on esimerkiksi valtakunnan lainsäädännön kautta ammattiyhdistysten toimialasta eroitettu sairaus-, tapaturma-, invaliidi-, ja vanhuuden vakuutukset. Mutta ammattiyhdistykset ovat suuressa määrin huvitettuja tämän lainsäädännön kehityksestä ja niiden tehtävänä on senvuoksi siitä keskustella ja lausua toivomuksia sekä vaatimuksia sen suhteen. Tämä pitää paikkansa myöskin yhdistymis- ja kokoontumisoikeuteen, liittoutumisoikeuteen ja koko työväensuojeluslainsäädäntöön nähden ja erittäinkin mitä tulee snnnnntaityöhön, keskimääräiseen työaikaan, yötyöhön, naistyöntekijäin ja nuorten työmiesten suojelukseen. Edelleen koskee niitä hyvin läheisesti lainsäädäntö kotiteollisuudesta, ammattioikeuslaitoksesta, ammattitarkastuksesta, n. k. työkamarien ja valtiontyöviraston järjestelemisestä, vuorilainsäädäntö, elintarpeiden tullit, kauppa- ja tullilainsäädäntö, työväen tila valtion yrityksissä, kuten postissa, sähkölennätinlaitoksessa, sotalaitoksen ja laivaston työpajoissa, rautateillä, katujen ja vesiteiden rakennus, metsätyöt j. n. e., suojeluslainsäädäntö maalaistyömiehiä varten, kysymys muutto-oikeudesta ja ammattivapaudesta. Lyhyesti sanoen kaikki yhteiskunnalliset ja taloudelliset asiat, joissa suuremman työmiesmäärän tai koko työväen edut tulevat kysymykseen, on ammattiyhdistyksen työväenjärjestönä ottettava käsittelyn alaisiksi sanomalehdistössä ja kokouksissa ja määrättävä kantansa niihin nähden.

Myöntää täytyy, että tämä on laaja-alainen poliittinen toiminta, ja ammattiyhdistys on jo itsessään takeena siitä, että näitä kaikkia mainittuja kysymyksiä tullaan pohtimaan ainoastaan työmiehen lnokkanäkökannalta katsottuna. Ammattiyhdistysten ja etupäässä sanomalehdistön tulee sitä suuremmalla syyllä käsitellä näitä kysymyksiä, kun oman avun pohjalla ei ole mitään keinoa, millä ammattiyhdistys itse voisi tässä muuttaa ja paraiten käydä käsiksi. Ammattiyhdistyksen velvollisuutena on siis politikoida näiden tehtäviensä puitteissa.

 

4. Ammattiyhdistyksen vaikutuksen rajat.

Ammattiyhdistyksillä on suuri kasvamisala, jolla se voi levitä. Sen jäsenet voivat nousta miljooniin täyttämättä tätä alaa, mutta sittenkin on miljoonia, joita ammattiyhdistykset eivät yleisistä yhteiskunnallisista syistä onnistu itseensä liittämään. Näihin kuuluvat ensi sijassa ne työalat, joilla naistyöntekijät ovat lukuisat tai enemmistönä. Tähän saakka ei ole vielä missään onnistuttu liittämään naistyöntekijöitä suuremmassa määrässä työväenjärjestöihin ja tuskin se koskaan onnistuneekaan. Tähän vaikuttaa etupäässä se, että naistyöntekijöitä on vielä näihin saakka ollut loppumattomasti tarjolla, että nainen sukupuolensa tähden on sidottu asuinpaikkaansa tai ainakin sen läheisyyteen, että hän tavallisesti on ja elää perheessään ja että hänen ansionsa pidetään vaan lisätulona perheen tuloarviossa, edelleen hänen puutteellinen koulukasvatuksensa ja se todennäköisyys, että hän niin ja niin monessa tapauksessa joutuu naimisiin ja sen kautta ammattityön piiristä eroitetuksi, ja lopuksi hänen suurempi mukautuvaisuutensa. Ja jos naistyöntekijä on aviovaimo ja äiti, ja teollisuuden alalla työskentelevien naineitten naisten lukumäärä kasvaa vuosi vuodelta, silloin on häntä miltei mahdoton voittaa ammattiyhdistysliikkeelle.

Samoin on niiden laita, jotka työskentelevät kotiteollisuuden ja kotityön alalla. Näidenkin lukumäärä nousee nousemistaan ja ne kilpailevat tuotteillaan yhä enemmän säännöllisen työpaja- ja tehdastyön tuotteiden kanssa, samalla kun ne elävät oloissa, jotka välttämättömästi vaatisivat järjestettyjen voimien apua. Mutta kotiteollisuuden ja kotityön alalla työskentelevien henkilöiden järjestö tulee tunnetuista syistä aina olemaan hyvin puutteellista laatua ja sen kautta myöskin vaikutukseton.

On olemassa kolmaskin, lukumäärältään satoihin tnhansiin nouseva tyäläisluokka, jota on vaikea saada ammattiyhdistyksiin, nimittäin valtion työpajoissa työskentelevät työmiehet. Näiden järjestämiseksi on kyllä ryhdytty toimiin, mutta epätietoista ja todistamatonta on, tuleeko tämä järjestö saavuttamaan sellaisen voiman ja vallan, että se kykenee päättävästi esiintymään valtiomahtia vastaan. Samaa voi sanoa työmiehistä sellaistenkin teollisuuksien alalla, ja ne ovat tärkeimmät, joissa työnantajat ovat liittyneet yhteen suuriksi syndikaateiksi, renkaiksi ja trusteiksi pitääkseen tavarainsa hintoja korkeina ja tässä tarkoituksessa järjestääkseen tuotantoa, mutta sitä paitsi esiintyäkseen lujina työmiehiään vastaan ja voidakseen määrätä näiden työehdot. Puolisot Webb, joita täytyy pitää auktoriteetteina ammattiyhdistysliikkeen alalla, tunnistavat peittelemättä näiden työnantajain järjestöjen etevämmyyden työväenjärjestöjen rinnalla. He kirjottavat teoksessaan: »Englantilaisten ammattiyhdistyksien teoriia ja käytäntö», II osa, siv. 92–93, seuraavasti: »Jos koko teollisuus on yhden ainoan suuryrittelijän tai muutamien harvojen työnantajain käsissä, jotka eivät kilpaile keskenään — erittäinkin jos monopoli on jollain tavoin suojattu uusia kilpailijoita vastaan — silloin huomaa ammattiyhdistys, että sen tavallinen menettelytapa, yhteinen toiminta ja yhteinen työsopimuksen teko on miltei hyödytön. Niin on laita esimerkiksi Englannin suurissa rautatieyhtiöissä ja muutamissa suurissa kapitalistisissa trusteissa Yhdysvalloissa. Näiden uudenaikaisten jättiläisyrityksien rajattomia apuneuvoja, varmaa käyttäjämonopoolia ja ehdotonta tahdonyhteyttä vastaan ovat rikkaimmankin ammattiyhdistyksen neljäsmiljoonan omaisuudet (tarkoitetaan engl. puntaa, joka vastaa Suomen markkaa 25:22) ja yhden- tai kahdensadantuhannen uppiniskaisen ja vimmastuneen työmiehen huuto yhtä tehottomia kuin nuolet panssarilaivaa vastaan. ... Jos valtio on työnantajana, ei vahvin ja rikkain ammattiyhdistys voi nousta sen vaatimuksia vastaan paremmalla menestyksellä kuin yksityinen työmieskään.»

Se, minkä puolisot Webb tässä sanomat Englannin ja Yhdysvaltain suurista yrityksistä, pitää paikkansa myöskin Saksaan nähden. Luotakoon vaan silmäys suuriin saksalaisiin teollisuusyrityksiin kuten Kruppin, Stummin, Dortmunder-liiton, Laurahütten, Vulkanin j. n. e. liikkeisiin, puhumattakaan rautatieyhtiöistä ja valtion työlaitoksista, niin täytyy myöntää, että ylläsanottu vastaa todellisuutta. Samaan suuntaan kävi prosessori Bücherin lausunto »Sosialipoliittisen yhdistyksen» kokouksessa Wienissä vuonna 1894. Hän sanoi: Työnantajain liittoutumisen ensimmäisena seurauksena on aina ja kaikkialla työnantajien suunnaton voimistuminen työehtojen puolesta taisteltaessa. Liittoutuneessa teollisuudessa esintyy koko työnantajisto yhtäläisenä ja lujatahtoisena henkilönä työmiehiä vastaan. Ja tohtori H. A. Pohle sanoo teoksessaan: »Ammatiilisten työnantajain liitot»: »Säännöllisesti on työnantajain järjestö samassa määrässä työväenjärjestöä etevämpi kuin yksityinen työnantaja on yksityistä työmiestä voimakkaampi».

Kaikesta tästä seuraa, että suurilukuisille työväen ryhmille — niihin tulee lukea myöskin maalaistyömiehet, koska niitä joukoittain muuttaa maaseudulta kaupunkeihin ja teollisuuskeskustoihin, ovat nekin huomioon otettavat — eivät ammattiyhdistykset voi antaa riittävästi apua. Näiden työmieslen asema on kohotettavissa ainoastaan valtiollisten ja lainsäädännöllisten toimenpiteitten kautta, ja ammattiyhdistykseläisten velvollisuutena on ensi kädessä taistella tämän asian hyvätsi, koska he ovat riippumatlomuutensa ja usein myöskin taitonsa kautta paremmassa asemassa kuin ne, joita apu tarkoittaa. Sitä paitsi on se ammattiyhdistyksille eduksikin, sillä niiden tulee koettaa estää huonommassa asemassa olevien työmiesten työhön virtaamista. Joka sentähden kehoittaa ammattiyhdistyksiä pysymään erillään politikasta, se vahingoittaa niitä mitä pahimmin, sillä on aivan mahdotonta, että se, mitä tahdotaan saavuttaa ja mikä on saavutettava, olisi voitettavissa ainoastaan puhtaasti ammattiyhdistystoiminnan pohjalla. Erittäinkin tulee ammattiyhdistyssanomalehdistön asettaa tehtäväkseen vaikuttaa kaikkiin mainittuihin valtiollisiin kysymyksiin nähden selittävästi ja elvyttävästi, jonka ohessa sen tulee pitää silmällä yleistä taloudellista kehitystä, työ- ja maailmanmarkkinasuhteita, keksintöjä ja löytöjä, jotka ovat tärkeitä taloudelliselle elämälle, hallituksien ja parlamenttien sosialipolitiikkaa sekä ammattitarkastusta ja sen tuloksia.

Ammattiyhdistyksien toiminta-ala on siis suuri ja laaja ja oikein muokattuna täytyy sen kantaa hedelmiä, jotka epäilemättä ovat hyödyksi yleiselle taloudelliselle ja valtiolliselle edistykselle.

 

5. Ammattiyhdistykseläinen kansalaisena ja puoluemiehenä.

Sanotusta selviää, että vaikkakin ammattiyhdistyksen tulee ajaa vaan työläispolitiikkaa eikä puoluepolitiikkaa, koittaa ammattiyhdistyksen yksityiselle jäsenelle kuitenkin aika, jolloin hänen vakaumuksensa poliittisten puolueitten taistelussa täytyy pukeutua vastaavaan ulkonaiseen muotoon. Tällöin ei hän toimi ammattiyhdistykseläisenä, vaan kansalaisena. Aina sen mukaan kuin on kysymys kunnallisista, maapäivä- tahi valtiopäivävaaleista, tulee ammattiyhdistykseläisen asettua määrätylle kannalle ei ainoastaan niihin kysymyksiin nähden, jotka häntä ammattiyhdistyksen jäsenenä koskevat, vaan myöskin muihin esille tuleviin kysymyksiin nähden semmoisina kuin ne kulloinkin esiintyvät ja jotka koskevat häntä kuntalaisena ja yhteiskunnan jäsenenä. Tämmöisiä ovat: kansanvalistus- ja korkeakoululaitos, uskonnollisten yhteisöjen asema kunnassa ja valtiossa, veropolitiikka, kulkulaitos, suojelus- ja turvallisuuspoliisilaitos, hallituslaitos, julkinen terveys- ja köyhäinhoito, rikos- ja yhteiskunnallinen oikeudenkäyttö, kansalaisten valtiolliset oikeudet maassa, valtiossa ja kunnassa, maatalous- ja ammattipolitiikka, kauppapolitiikka, ulkomaan- ja siirtomaanpolitiikka, sotalaitos ja laivasto y. m.

Ammattiyhdistykseläisen tulee nyt, ottakoon hän sitte osaa tavallisena valitsijana tai koettakoon edusmiesehdokkaana saavuttaa valitsijain luottamusta, esiintyä puoluemiehenä, sillä ainoastaan jossakin puolueessa voi hän saavuttaa päämääränsä, sen nimittäin, että näkee miehen, joka on mielensä mukainen, valittuna tai että hän itse tulee valituksi.

Vakaumuksen asiana on, mihin puolueeseen hän tahtoo liittyä, sillä jos ammattiyhdistyksellä ei ole oikeutta kysyä hänen valtiollista kantaansa, ei sillä myöskään ole oikeutta antaa hänelle määräyksiä siitä, mihin puolueeseen hänen tulee ammattiyhdistyksen ulkopuolella kuulua. Jos ammattiyhdistykset ymmärtävät noudattaa tällaista suvaitsevaisuutta kummallekin taholle, niin tulee niiden tulevaisuus olemaan ilahuttava ja hyödyllinen. Niiden suhteen, jotka eivät vielä voi tottua tällaiseen ammattiyhdistykselliseen toimintaan, viittaan minä, ottaen vanhan periaatteeni mukaisesti huomioon mitä vastustaja sanoo, voimakkaan työväenliikkeen vastustajien kantaan. Nämä ovat poikkeuksetta asettuneet minua vastustavalle kannalle, mikä paraiten todistaa, että minä ja hengenheimolaiseni olemme oikeassa.

Lopuksi vielä lyhyt huomantus arvostelijoille omassa puolueessa. Olen tahallani ollut tässä vastaamatta heidän väitteihinsä. En tahdo edistää väittelyä, joka vahingoittaa enemmän kuin hyödyttää. Minun vakaumukseni mukaan on pyrkimys yksimielisyyteen ja itsenäisyyteen ammattiyhdistyksissä välttämätön ja erittäinkin sentähden, että tällainen pyrkimys johtuu tämän liikkeen sisäisestä luonnosta. En ole myöskään omasta alotteestani ruvennut puhumaan, vaan minua on pyydetty lausumaan mielipiteeni tästä aineesta. — Olen myöskin vakuutettu, ettei kaunopuheliain puhuja eikä tottunein kynäniekka onnistu kauvan uskottelemaan eri suuntien ammattiyhdistykseläisille, että se, mikä on vastustajille, työnantajain luokalle osoittautunut suurimmaksi eduksi, on heille vahingoksi. Samoinkuin on välttämätöntä asettaa kapitalismin keskittämispyrintöjen vastapainoksi työväenluokan järjestäymisen, samoin on myös välttämätöntä asettaa työnantajain keskitettyjä ammattiliittoja vastaan työmiesten keskitetyn, yhtenäisen ammattiyhdistyksen.

Eri ammattiyhdistysten jäsenien on joka päivä uudestaan kysyttävä itseltään, miksi heitä kehoitetaan järjestymään vapaisiin, vapaamielisiin, katolilaisiin, protestanttisiin ja työnantajille ystävällisiin ammattiyhdistyksiin, kun sitä vastoin työnantajat itse, ottamatta huomioon kaikkia näitä eroavaisuuksia, liittyvät yhtenäisiksi työnantajajärjestöiksi hajallaan olevia ammattiyhdistysjärjestöjä vastaan. Ja edelleen: miksi perustetaan työnantajille ystävällisiä järjestöjä niinkuin kirjaltajainliiton vastajärjestö, kun sen sijaan ei ole milloinkaan kuultu puhuttavankaan työmiesystävällisistä työnantajajärjestöistä.

Vastaus: Luokka-edut estävät työnantajia tekemästä tällaisia itseään vahingoittavia järjettömyyksiä. Mutta puuttuva luokkaetujen valvonta ja luokkatietoisuus, tietämättömyys ja ahdasmielisyys, jotka vallitsevat suuressa osassa työväenluokkaa, tekevät työväen valeystäville mahdolliseksi taluttaa sitä nenästä ja hajottaa sitä sen luonnollisten vastustajien iloksi. — Kellä korvat on, se kuulkoon!

 

6. Ammattiyhdistysliikkeen järjestäminen.[2]

Ammattiyhdistyskongressi on ovella. Vaikka myöhään niin ei kuitenkaan liian myöhään, tahdomme tehdä selkoa ohjelmasta kongressia varten, ja mielihyvällä näkisimme, että alla-olevat mielipiteet saisivat Erfurtissa kannatusta.

Ei voi kieltää, että Saksan järjestynyt ammattiyhdistysliike on vielä kehdossaan. Työväenluokan hajaannus eri ryhmiin ja molemminpuolinen katkera taistelu vaikuttaa tähän suureksi osaksi. Jos on surkuteltava asia sekin, että työmiehet seisovat toisiaan vastaan sekalaisina yhteiskunnallis-valtiollisina järjestöinä, niin on vieläkin surkuteltavampaa, että työmiehet — ja sitä ei voi tällaisessa tapauksessa välttää — jokaisessa yksityisessä ammatissa, jokaisessa yksityisessä tehtaassa ja työpajassa, hajaantuneina kahteen kolmeen puolueeseen, vastustavat toisiaan. Tämä onneton riita, joka ei vähimmässäkään määrässä koske periaatteita eikä teoriioja, vaan ainoastaan muotoasioita, siis sellaista, joka aina on muutoksen alaisena ja täytyykin sitä olla, koska muoto (siis tässä tapauksessa järjestö) aina on pakoitettu mukautumaan olosuhteiden mukaan, tämä riita on kirouksena saksalaiselle työväenliikkeelle. Että henkilöt joilla ei ole omaatuntoa, voivat tässä muotoriidassa kiihottaa joukkoja ja tekevätkin sen, on samalla surkeana todistuksena siitä, että osa työväenluokkaa on ahdasmielinen. Pilkataan muotoihinsa kuivunutta kristinoppia, jolla kuitenkin on jo kahdeksantoista vuosisataa takanaan, siis ikä, joka kylläkin on omiaan jäykistämään, kun Saksan uudempi sosialinen liike on vasta tuskin 10 vuoden ikäinen ja siitä huolimatta jo osoittaa jäykistymisoireita. Emme epäile, ettei työväenliike voittaisi näitä uhkaavia oireita, mutta tällä hetkellä estävät ne kehitystä.

Pidämme tarpeellisena ensiksi viitata tämän ilmiön alkusyyhyn sen johdosta, että on saatu kuulla niin paljon moitetta ammattiyhdistysjärjestöjen puutteellisuuksia vastaan.

Ammattiyhdistysliitoissa on meillä välikappale, jolla voimme estää hajaannusta työväestön kesken. Kun työväki kerran on vakuutettu ammattiyhdistysliittojen tarpeellisuudesta, niin tulee se myöskin pian huomaamaan, ettei valtiollinen kiihotus ammattiyhdistyksissä silloin enää saa jatkua. Sovinnon ja valistuksen tarve tulee nopeasti kasvamaan ja lopulta vaikeudetta syrjäyttämään sellaisten ainesten vastavaikutuksen, joiden persoonallinen etu vaatii kiihottamista. Saksalainen Weber-päivä Berliinissä antaa loistavan todistuksen tämän käsityksen oikeudesta.

Jo tämä syy riittäisi kannustamaan kaikkia, jotka asiaa rehellisesti ajavat, työhön ammattiyhdistysliittojen kehittämisen hyväksi. Ammattiyhdistysliitoissa on työväenluokan tulevaisuus. Niiden vaikutuksesta herää joukoissa luokkatietoisuus, niissä oppivat ne taistelemaan rahavaltaa vastaan, ja ammattiyhdistys tekee työmiehestä aivan luonnonmukaisesti, ilman ulkonaista vaikutusta sosialistin.

Pitäköön siis ammattiyhdistyskongressi ensi sijassa huolta siitä, että ammattiyhdistysliittojen hyväksi järjestelmällinen agitatsiooni pannaan toimeen, ei yksityisten ammattiyhdistysliittojen, vaan liittoutuneen kokonaisuuden puolelta. Sen kautta säästyy voimia, aikaa ja rahaa, joita meillä ei ole liikenemään. Joka yhdellä paikkakunnalla agiteeraa puuseppien tai räätälien ja suutarien hyväksi, voi tehdä sen myöskin kaikkien hyväksi yhtaikaa, ja ajan, kustannuksien sekä voimien säästyminen tulee olemaan suuri erittäinkin siinä tapauksessa, että on kysymyksessä etäisempien, liikkeelle vieraiksi jääneiden seutujen tai maakuntien voittaminen.

Suuret keinot tekevät mahdolliseksi suurempien tuloksien saavuttamisen ja hyvät välikäppaleet puolestaan edellyttävät hyvää järjestelmää. Siis on välttämätöntä, että eri ammattiyhdistysliitot yhtyvät keskenään järjestöksi!

On muodostettava uniooni. Niinkuin »Volksstaat»-lehden useammista kirjoituksista näkyy, on tätä sanaa usein käsitetty väärin. Kuullaan että uniooni on samaa kuin kaikkien työväensuuntien kirjava yhteensullominen, että se olisi samaa kuin ammattiyhdistysliittojen lakkauttaminen, yksityisten johtokuntien toiminnan lopettaminen j. n. e. ja kaikkien ammattiyhdistysten sulautuminen yhdeksi ainoaksi. Jos kongressi hyväksyisi tällaisen käsityksen, tultaisiin Erfurtissa hajottamaan eikä rakentamaan, hävittämään eikä järjestämään. Juuri siinä on ammattiyhdistysliiton voima, että joukot liittyvät siihen, koska sen tehtävänä on ottaa huomioon ammattitoverien jokapäiväiset tarpeet. Jokaisella ammatilla on yleisten tarpeittensa ohessa omat erinäiset tarpeensa, jota yleisessä sekasorrossa ei voida milloinkaan ottaa huomioon. Suurin osa ihmisiä — ja niistä eivät työmiehet tee poikkeusta — huolehtii ensi sijassa siitä, mikä sitä on lähinnä, paita on lähempänä ruumista kuin nuttu. Tämmöisen sekasorron vallitessa vieraantuvat tämänluontoiset joukot »unioonista» samassa määrässä kuin tähän asti puhtaasti valtiollisista järjestöistä, jotka sulkevat itseensä ainoastaan toimivan aineksen, ja ovat, käyttääksemme sotilaallisia sanaa, liikkeen varsinaisia kantajoukkoja.

Führtin suutarit vaativat eräässä »Volksstaatin» viimeisistä numeroista yksityisten ammattiyhdistystenkin lakkauttamista, koska muka »johtokunnat nielevät kaikki tulot». Tässä jälleen esimerkki syyn ja vaikutuksen toisiinsa sekoamisesta. Syynä siihen, että hallinto on kallis, ei ole itse ammattiyhdistysliitto, vaan jäsenten vähäinen lukumäärä. 300 jäsentä jaettuna 10 eri paikkakunnan osalle tarvitsee saman hallintokoneiston kuin 5 tai 10,000 100:lla eri paikkakunnalla. Mutta kulut jakaantuvat aivan eri tavalla. Tehtäköön siis työtä ammattiyhdistysliittojen laajentamisen hyväksi, niin hallinnollinen kustannustaakka ei ainoastaan muutu siedettäväksi, vaan jopa niinkin pieneksi että sitä tuskin huomataan. Englantilaisilla ammattiyhdistysliitoilla, semmoisilla kuin esimerkiksi hiilityömiesten järjestöllä, on hyvä hallinto, ja ne palkkaavat sitä paitsi asiamiehen, jonka ainoana tehtävänä on ajaa heidän oikeusriitojaan kapitalisteja vastaan ja joka tästä toimestaan nauttii 1000 punnan palkkaa vuodessa (Suomen markkaa 26,220:—) Kun vertaamme tätä ainoata voimannäytettä meidän ammattiyhdistyksiemme toimintaan, täytyy meidän hämmästyä. Tosin ei mainittu ammattiyhdistysliitto ole 300:n eikä 1000:nkaan, maan melkoisesti yli 30,000:n jäsenen suuruinen, ja sellaisella määrällä saa jo paljon aikaan. Saksassa on mahdollista voittaa 10,000 suutaria ammattiyhdistysliittoon, mutta nykyään niitä on tuskin 6–7,000, ja tämä on ikävä epäkohta. Unioonin ei siis tarvitse eikä se saakaan olla kaikkien mahdollisten työhaarain sekoitus, vaan kaikkien olemassaolevien ammattiyhdistysliittojen liitto, jolla on keskushallinto. Tämän keskushallinnon tulee: 1) vnosittain yhdessä yksityisten ammattiyhdistysten hallintojen kanssa kutsua kokoon yleinen kongressi, jonka yhteydessä, kustannuksien säästämiseksi, pannaan toimeen yksityisten ammattiyhdistysten kongressit ja yleiset kokoukset; 2) yhdistää eri ammattiyhdistysten tilastolliset ainekset; 3) antaa tietoja yksityisille ammattiyhdistyksille järjestöön kuuluvista asioista, rahastoista y. m.; 4) ratkaista, onko lakkoa, joka jossain ammattiyhdistysliitossa on puhjennnt, kannatettava ja missä määrin; 5) pitää huolta yleisestä agitatsioonista ammattiyhdistysliittojen levittämisen hyväksi sekä 6) hallita yhdistyneitä ammattijärjestöjä, joita perustetaan seutuihin, missä yksityiset ammatit eivät vielä ole tarpeeksi voimakkaita muodostaakseen itsenäisiä järjestöjä. Näiden yhdistyneiden ammattijärjestöjen maksut on sen saatettava kullekin ammattiyhdistysliitolle.

On itsestään selvää, että kaikkia näitä keskushallinnon toimia varten on maksettava veroa; tämä tulisi maksettavaksi yksityisten ammattiyhdistysliittojen rahastoista näiden jäsenten pääluvun mnkaan. Keskushallintoon kuuluisi useampia henkilöjä käsittävä johtokunta ja valtuutettuja niistä ammattiyhdistysliitoista, jotka kuuluvat uniooniin.

Yhdistyneistä järjestöistä tulee meidän tehdä vähän tarkemmin selkoa. On tunnettua, että hyvin monessa pienessä, jopa keskinkertaisen isoissakin seuduissa joissa ei harjoiteta suurteollisuutta, apulaisten lukumäärä säännöllisesti on hyvin pieni. Niissä on korkeintaan pari räätäliä, muutamia suutareja ja yksi tai kaksi puuseppää j. n. e., joten jokainen ammatti-ala on liian heikosti edustettuna perustaakseen itselleen järjestön. Tämä epäkohta tulee yhdistyneen ammattijärjestön avulla poistetuksi. Räätälit, suutarit, puutyömiehet, metallityöläiset, jotka eivät edes yhdessä jaksa perustaa keskinkertaista ammattijärjestöä, valitsevat keskuudestaan yhteisen valtuutetun, tilintarkastajan j. n. e. Mutta niin kauvan kuin on melkoisia eroavaisuuksia olemassa yksityisten ammattilaisten aineellisessa tilassa, ovat maksut eri suuria ja tulevat edeskinpäin olemaan. Täytyykö nämä eroavaisuudet poistaa yhdistyneissä järjestöissä? Ei tarvitse. Tässä kohden käy siis unioonin keskushallinto toimimaan. Sille ilmoitetaan valtuutetut ja tilintarkastajat, ja se kuuluttaa nämä julkisuuteen. Unioonin hallinto hankkii myöskin yhdistyneille järjestöille kirjat, leimat j. n. e. Nämä kirjat ovat varustetut tileillä kaikkia uniooniin kuuluvia ammattiyhdistyksiä varten. Kun on kysymyksessä maksujen periminen tällaisessa yhdistyneessä järjestössä, on menettely seuraava: räätäli ilmoittautuu maksamaan. Räätäliammattiyhdistyksen tili avataan ja maksu viedään kirjoihin. Kun suutari ilmoittautuu maksamaan, merkitään se suutarien tilille j. n. e. Tämän jälkeen leimataan jäsenkirjat unioonin leimalla. Kirjanpäätös tehdään joka kolmannen kuukauden lopussa ja tilintarkastajan tarkastuksen jälkeen lähetetään kerääntyneet maksut, kun niistä ensin on vähennetty ne rahamäärät, jotka menevat mahdollisiin matka-avustuksiin esim. kahdeksalta räätäliltä, seisemältä suutarilta, viideltä puutyömieheltä, kuudelta metallityömieheltä j. n. e., — unioonihallinnolle. Tällaisia tilityksiä saattaa unioonihallintoon tulla 40–50 eri seudusta. Unioonin hallinta esittää sitten jokaiselle yksityiselle ammattiyhdistysliitolle tämän tilityksen.

Tilitys lähetetään, kun siitä ensin on vähennetty unioonin hallinnon osalle tuleva veromäärä, yksityisten ammattiyhdistysliittojen hallinnolle. Kun näin menetellään, tarvitsee yhdistyneen järjestön valtuutetun lähettää neljännesvuosittain ainoastaan yhden lähetyksen unioonin hallintoon, liittäen mukaan niin monta täytettyä tilityskaavaa, kuin ammattia oli hänen paikkakunnallaan edustettuna. Hänellä ei siis ole enemmän työtä kuin suuremman yksinkertaisen järjestön valtuutetulla. Sen kautta, että unioonin hallinto yhdistää tilitykset useammilta pienemmiltä paikkakunnilta viiteen, kuuteen tahi kahdeksaan sarakkeeseen, eli niin moneen, kuin uniooniin kuuluu ammattiyhdistysliittoja, tulee työ paljon helpommaksi ja on suoritettavissa viidellä, kuudella tai kahdeksalla kirjeellä.

Jokaisen yksityisen ammattiyhdistysliiton tulisi edelleen antaa unioonin hallinnolle vissi määrä jäsenkirjoja tilitystä vastaan, jotta tämä voisi jättää niitä paikkakunnille, joihin perustetaan yhdistyneitä järjestöjä. Unioonin säännöt ovat tietysti painettavat kaikkien uniooniin kuuluvien ammattiyhdistysliittojen jäsenkirjojen oheen.

Voisi sattua vieläkin eräs välttämättömyys tai mahdollisuus yhdistyneitä ammattijärjestöjä järjestettäessä.

Jossakin sendussa voidaan harjottaa jotakin yksityistä ammattia tavallista suuremmassa määrässä, niin että esimerkiksi kutomateollisuustyömiesten lukumäärä on suuri, kun taas samassa seudussa muut ammatit tuottavat vaan kotitarpeiksi ja tarvitsevat vähän työmiehiä. Siinä tapauksessa voi paikkakunnalla oleva kutomateollisuustyömiesten jäsenistö ottaa maksujen perimisen tehtäväkseen ylläselitetyllä tavalla, ja samalla kuin se tilittää kutomateollisuustyömiesten ammattiyhdistysten liiton kanssa omat raha-asiansa, jättää se ne summat, jotka kerääntyvät muilta ammattialoilta, unioonin hallinnolle.

Yllä suunnitellulla menettelyllä yhdistyneissä järjestöissä on suuret etunsa. Ensinnäkin tulevat sen kautta pienimmätkin seudut vedetyksi mukaan liikkeeseen, ja suuremmilta paikkakunnilta tulevat ammattiyhdistysliiton jäsenet voivat kaikkialla tehdä velvollisuutensa ja nauttia oikeuksiaan. Toiseksi estyy sen kautta lakkojen vallitessa esiintymästä aineksia, jotka tahtovat näitä tukahuttaa, mikä nykyään usein on ollut haitaksi. Niin kertoivat meille äskettäin kirjaltajat, että heidän erinomaisella tavalla järjestetty liittonsa kärsii siitä, että pienistä kaupungeista tulevat kirjaltajat, jotka ovat vieraita liikkeelle eivätkä tunne tapauksien kulkua, työlakkojen aikoina helposti tarttuvat houkutteleviin tarjouksiin ja sen kautta tekevät lakot mahdottomiksi. Kirjaltajain lakossa Stuttgartissa oli tämä vaikeutus ollut hyvin tuntuvaa laatua, sillä sinne oli tällä tavoin saatu suuri määrä latojia.

Yhdistyneet järjestöt tulevat poistamaan tämän epäkohdan ja niiden kautta tulee järjestynyt liike leviämään pienimpiinkin seutuihin.

Edellä esitetty hallinto ja järjestelmä ovat sen ohessa niin yksinkertaisia, että tarvitaan ainoastaan käytännöllisiä kirjoja ja kansantajuisesti kirjoitettu ja kaikkien valtuutettujen saatavissa oleva painettu opas, jotta se olisi kaikille selvä.

Yksinkertaisempaa ehdotusta kuin ylläoleva, ei ole.

 


Viitteet:

[1] Tässä julkaistavassa tekstissä alkuperäisen fraktuuralla painetun tekstin w:t on muutettu v:ksi. MIA huom.

[2] Tämä luku sisältää otteita eräästä artikkelista, minkä Bebel v. 1872, ennen ammattiyhdistyskongressia Erfurtissa, julkaisi »Volksstaat»-lehdessä. Kun tämä artikkeli sisältää paljon semmoista, jolla on arvoa vielä nykyäänkin, etenkin suunnitelman ammattiyhdistysliikkeen järjestämiseksi, sopii se hyvin edellisen esityksen jatkoksi.