Sosialistinen aikakauslehti

1906–1908

 


Julkaistu: kesäkuussa 1906
Lähde: »Sosialistinen aikakauslehti», n:o 11–12, kesäkuu 1906. Ensimäinen vuosikerta 1906, s. 241–288. Työväen kirjapaino, Helsinki 1907.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine


Sosialistinen aikakauslehti

N:o 11–12, kesäkuu 1906

 

Toimitus:
Edv. Gylling
Vastaava
O. W. Kuusinen
Toimitusihteeri
Sulo WuolijokiYrjö Sirola

 

 


Luokkalaitos vaijetkoon!

Siitä ovat jo useat työväen lehdet sanoneet sanansa, mutta koska asia on mielestämme tärkeääkin tärkeämpiä, on sitä huudettava niin kauan että vallassaolijamme ja heidän »valtiosäätynsä» eivät enää muuta kuulekkaan.

Nykyisen luokkalaitoksen on jo itse täytynyt lukea kuolemantuomionsa, mutta se ei vain vieläkään aijo vaijeta. Vielä sen viimeisiä hetkiä tahtovat vallassaolijamme käyttää hyväkseen saadakseen säädetyksi kansalle heidän pimeitä tarkoituksiaan palvelevia kuristuslakeja. Sen vuoksi on senaatti nyt kiirehtinyt saamaan valmiiksi kurjat lakiehdotuksensa yhdistymis-, kokoontumis- ja painovapaudesta sekä hallituksenjäsenten vastuunalaisuudesta voidakseen laillistuttaa ne nykyisen kelvottoman luokkaeduskunnan avulla.

Tämä luokkaeduskunta on nykyään samassa asemassa kuin kaatunut ministeristö, joka odottaa, milloin uusi hallitus ennättää astua sen sijalle. Se on olemassa vain välttämättömien juoksevain asiain hoitoa varten, — mitään uutta tärkeämpää asiaa se ei saa ottaa käsiteltäväkseen, vielä vähemmin ratkaista. Niin ei nyt säädyilläkään ole mitään oikeutta käsitellä enää uusia lainsäädäntökysymyksiä, vaan on niiden ehdottomana velvollisuutena jättää ne kykenevämmän ja arvokkaamman eduskunnan käsiin.

Se velvollisuus on tosin vain siveellinen velvollisuus. Ja sen vuoksi on pelättävissä, että säädyt eivät siitä huoli. Ne vetoavat Pietarista tulleeseen manifestiin, — siellä rajan takana määrätäänkin nykyisen luokkalaitoksen kaikkein korkeimmat velvollisuudet.

Me jotka eduskuntakysymyksen käsittelystä tiedämme, miten orjamaisesti säädyt ovat valmiit hyväksymään ja siunaamaan kaikki venäläisen ja kotimaisen hallituksen kuristusehdotukset, emme voi sallia, että säädyt ottavat ratkaistakseen nuo äärettömän tärkeät vapauslait. Jos meillä on voimia, niin meidän on se estettävä.

Luokkalaitos vaijetkoon! Ainoastaan kansaneduskunnalla on oikeus säätää kansalle vapauslait ja lausua: tulkoon valkeus!

Takaisin sisällysluetteloon

 


Eduskuntauudistuksen viimeiset vaiheet.

Eduskuntauudistuksessamme on taas päästy yhtä vaihekautta pitemmälle. Asia on ratkaistu säätyeduskunnassa. Vaikka se ei ole juuri omiansa meitä nykyään ilahuttamaan.

Kuten jo jonkun aikaa edeltä päin saattoi arvata, pääsivät vallassaolijamme leikistä hyvin helpolla, — ainakin toistaiseksi. Kun voitettiin aikaa, niin voitettiin paljon. Saatiin sellainen hallituksen esitys, jonka taakse säädyt turvassa ja tyytyväisinä voivat vetäytyä.

Asia käsiteltiin säädyissä kaikella kiireellä, aivan kuin arvoisia kansanedustajia olisi vaivannut hieno pelko tai paha omatunto. Työväen toimeenpanemat mielenosotukset lienevät tuntuneet hieman hermostuttavilta, vai mikä lienee ollut. Venäjältäkin kuului niinä päivinä vähän levottomia uutisia.

Ja mitäpä se asia enää muutenkaan olisi viivyttelemisestä parantunut. Eihän noita perustuslakiehdotuksia kumminkaan voinut tiukemmiksi puristaa kuin millaisina ne nyt olivat palatessaan huonoon huutoon tulleen Venäjän valtakunnan pahimmasta taantumuksen pesästä. Vielä mahdottomampi oli uudistusta tappaa, eikä se olisi ollut viisastakaan. Sen suuntainen yrityskin olisi jo saattanut maassa mieltenkuohun ilmiliekkiin, siitä oltiin selvillä. Ja siitä myös, että silloin kun kerran kansa itse ryhtyisi perustuslakejaan säätämään, silloin ei tyydyttäisikään minkäänlaisten ylhäältä tulleitten ehdotusten armollisiin kuristuksiin.

Ja sen vuoksi säädyt »vapaehtoisesti luopuivat» vallastaan ja etuoikeuksistaan sekä julistivat juhlallisesti luovansa nyt Suomelle kansanvaltaisimman eduskunnan kuin on koko maailmassa. Toisin sanoen, nimellään varmensivat keisarillisen asiakirjan. Sillä se nyt oli monesta pahasta se kaikkein vähin.

Muuten ei asian käsittelystä säädyissä ole paljoa kerrottavaa. Ritaristossa ja aatelissa äänestettiin siitä, montako kamaria kansaneduskuntaan tulisi. Niissä jalosyntyisissä on jo niin sinistä verta, että se näyttää vaikuttavan henkisiinkin kykyihin. Pappissäädyssä keskusteltiin isoista ja pienistä vaalipiireistä, sekä korjattiin — painovirheitä. Porvarissäädyssä paukkui puhemiehen vasara taajaan niinkuin pakkohuutokaupassa, ja talonpoikaissäädyssä lie kinattu suomettarelaisen ja perustuslaillisen senaatin ansioista. Useampia valtiosäätyjä meillä ei ole, vaikka suurmiehemme Snellman kyllä aikanaan ajatteli viidennenkin säädyn perustamista.

Lukuunottamatta edellä mainittuja aatelissäädyn jäseniä eivät muut juuri näyttäneet vakavasti yrittävän muuttaa armollista esitystä. Muutoksia voidaan kyllä tehdä sitte uudessa eduskunnassa, selitettiin lohduttaen, mutta ei huolittu muistutella, että silloin voi juuri tämän lain mukaan kolmas osa eduskunnan jäsenistä jarrutuksellaan tehdä tyhjäksi kaikki perustuslakireformit. Nyt piti vain hyväksyä armollinen esitys sellaisenaan, ettei — näet — pantaisi alttiiksi koko »kallista asiaa». Viittailtiin itäänpäin. Sieltä voi sataa tulta ja tulikiveä, ellei nyt oteta kaikkea armoa kiitollisuudella vastaan. Esim. ikärajaa ei mitenkään sopinut alentaa, kun hallitsija sen kerran oli 24 vuodeksi päättänyt, — hän sai kaiken kunnian ja Mechelin jäi aivan syrjään, — muuten menisi koko eduskuntauudistus varmasti karille. Jos nyt olisi toiset ajat, arveli monikin puhuja, niin eihän tietysti kellään heistä olisi mitään kansan vaatimuksia vastaan, — nyt eivät he voineet olla niin tunnottomia, että olisivat armollista esitystä tahtoneet muuttaa.

Osa suomettarelaisia ilmoitti kuitenkin olevansa niin tunnottomia. Heitä oli niin häviävä vähemmistö, että saattoivat vaaratta näytellä kansanvaltaisuutta, eivätkä he tahtoneet päästää hyvää tilaisuutta käyttämättä. Vastustivat useita vaalioikeuden rajoituksia ja puhuivat kansan oikeuksista. Mutta syystä tai toisesta oli heidän vaikeata saada ääneensä sellaista lämpöä, että se olisi lehterilläolijoita huumannut. Ainoa, joka onnistui kohoamaan todelliseen paatokseen saakka, oli prof. Söderhjelm pappissäädyssä. Hän piti lennokkaan puheen nuorten äänioikeudesta ja selitti varsin selväjärkisesti, millainen kaiken ripeämmän edistyksen jarrutuslaitos armollisen esityksen mukaisesta eduskunnasta tosiasiassa tulee. Mutta hän oli — »perustuslaillinen», eikä sen vuoksi sopinut ehdottaakaan muutoksia. Siis: sanoja, sanoja, sanoja...

Paljon sanoja myös »vähemmistön oikeuksien turvaamisesta». Yleensä on meillä viime aikoina puhuttu vähemmistön oikeuksista niin tavattomasti ja hellällä huolella, ettei enää muistetakaan enemmistön oikeuksia, vaikka jotkut yltiöpäät sosialistit olivat kuvitelleet, että nyt olisi kysymys etupäässä noista jälkimäisistä. On tuntunut, kuin nykyiset vallassaolijamme, nuo sivistyksen, edistyksen ja kaikkien ihanteellisten periaatteiden kannattajat, pelkäisivät jäävänsä ijäksi päiväksi vähemmistöön. Eivät taida enää luottaa asiaansa eikä aatteisiinsa. Vai minkä vuoksi he nyt äkkiä ovat muuttuneet niin epätoivoisen oikeudenmukaisiksi.

 

Kun siis nyt »herrainpäivillä» tapahtuneen ratkaisun jälkeen eduskuntauudistuksemme kaiken todennäköisyyden mukaan alkaa olla kypsä, lienee paikallaan luoda jonkunlainen yleissilmäys sellaisiin kysymyksessä olevien reformilakien kohtiin, joitten täytyy katsoa olevan ristiriidassa edistyksen ja kansanvaltaisuuden periaatteitten kanssa. On aina hyvä muistella niitä puutteita ja kiristyksiä, mitä vallassaolijamme nyt näyttävät uusiin perustuslakeihimme saavan tungetuksi, sillä kerran ne joka tapauksessa on korjattava, emmekä voi tietää, milloin jo täytyy korjaustyöhön ryhtyä. Pääasiassa voin tässä kerrata tärkeimmät niistä muistutuksista, mitä tässä lehdessä on useammissa kirjotuksissa eri uudistusehdotuksia vastaan esitetty, — sillä eihän niistä tietysti ainoakaan tullut korkeitten valtapaikoilla huomioon otetuiksi, moni tuskin kuuluvillekaan.

Ensiksikin ovat kaikki ennen uhatut vaalioikeuden rajotukset tulleet hyväksyttyä pyhään lakiin. Muistamme, mitä ne rajotukset ovat. Ikäraja on 24 vuotta, ja vaalioikeutta vailla ovat kaikki, jotka nauttivat vaivaisapua, ne, jotka eivät ole maksaneet kahden edellisen vuoden (huom.! molempain) kruununveroja, sotilaat y. m. m. Alhaisenkin arvion mukaan lienee niitä, joilta täten vastoin kaikkea oikeutta ja kohtuutta aijotaan riistää kansalaisoikeutensa, aina 400,000 henkeä. Ikärajan korotus vei äänioikeuden parilta sadalta tuhannelta, kruununverosensus ainakin sadalta tuhannelta, ja muut rajotukset yhteensä saman verran. Loppusumma on siis hyvin kunnioitettava, n. 27 pros. eli toisin sanoen runsaasti yli neljäsosa maamme kaikista 21 v. täyttäneistä kansalaisista.

Totta on ettei yleensä muualla ole vielä toistaiseksi suhteellisesti näinkään suurella osalla kansasta valtiollista äänioikeutta. Sitä ei näet monessa paikassa ole vielä suotu naisille, niinkuin se meillä nyt on toteutettu. Meillä oivalsivat vallassaolijamme, että olisi ollut turhaa enää vastustaa naisten äänioikeutta, vieläpä epäedullistakin, sillä tietty asiahan on, ettei naisten äänioikeudesta ainakaan pitkiin aikoihin tule porvarillisille edistyksen jarruttajille olemaan muuta kuin pelkkää hyötyä. Eikä se suinkaan ole ollut oman tai puolueen edun takia, vaan sulan oikeuden ja ihmisyyden vuoksi, kuin meillä sosialidemokratit ovat alusta alkaen yksimielisesti ja ehdottomasti vaatineet naisillekin äänioikeutta. — Jos naisten äänioikeuden jätämme lukuunottamatta, on vaalioikeus nyt hyväksytyn lain mukaan kaikkea muuta kuin kansanvaltainen. Yllämainitut rajotukset ovat paljoa ankarammat kuin mitä useissa nykyajan sivistysvaltioissa vanhat vaalilait osottavat, kuten esim. Saksassa, Ranskassa tai Sveitsissä. Ja että nuo rajotukset saa suurimmaksi osaksi kustantaa sosialidemokratinen puolue, on aivan varma asia. Nuorten äänioikeuden mukana menettää sosialidemokratia laajan ryhmän kaikkein innostuneimpia ja alttiimpia voimiaan, ja muut rajotukset taas yleensä kohdistuvat yksinomaan köyhälistön riveihin. Siten ovat nyt vallassaolijamme uuden lain kautta onnistuneet sangen merkitsevässä määrässä rajottamaan yleistä äänioikeutta vanhoillisuuden ja rahavallan eduksi.

Vaalivapaus ei suinkaan ole turvattu nyt hyväksytyn valtiopäiväjärjestyksen mukaan. Kun vaaleja ei toimiteta sunnuntaina tai muuna vapaapäivänä, voi riippuvassa asemassa oleville palkkatyöläisille vaaleihin osanotto käydä usein sangen vaikeaksi. Eikä asiaa yhtään paranna se aivan näennäinen pakkomääräys sellaiselle työnantajalle, joka ei »mikäli mahdollista» suo työntekijöilleen tilaisuutta käyttää vaalioikeuttansa. Vastustuspuolueitten vaaliagitatsionin voivat taas taantumusmieliset vallanpitäjät poliiseineen ja vankiloineen helposti tukahuttaa selittämällä, että agitaattorit ovat tahtoneet vaikuttaa vaaleihin »huokuttelemalla tai viekoitelemalla».

Uusi vaalitapa tulee olemaan äärettömän monimutkainen ja vaikeatajuinen, mutta hyväksi onneksi yhtä vaikeatajuinen kaikille puolueille ja — nähtävästi myös — kaikille kansankerroksille, oppineille niinkuin oppimattomillekin. Onko se myös kaikille yhtä oikeudenmukainen, niinkuin sen kannattajat ovat huutaneet, sen on pian kokemus osottava.

Uskokaamme toistaiseksi, että se on todella suhteellinen, toisin sanoen oikeudenmukainen. Mutta siinäkin tapauksessa olemme mielestäni saaneet uhrata oikeuden periaatteelle hieman liian paljon. Siitähän ei näet yleensä väitellä, etteivät enemmistövaalit olisi sosialidemokratialle, kansanenemmistön puolueelle, edullisimmat, ainakin ajan pitkään. Ne eivät vain aina ole jokaiselle pienelle nurkkakunnalle yhtä oikeudenmukaiset kuin suhteelliset vaalit. No, jos nyt on totta, — ja sitä meillä on täysi syy pelätä, — että suhteellisten vaalien kautta vanhoilliset ryhmäkunnat tulevat ijät päivät pysymään eduskunnassa kaiken ripeämmän edistyksen voittamattomina jarruina, ja jos toiseksi on totta, niinkuin hyvin pätevät asiantuntijat väittävät, että oikea parlamentarinen, todella kansanvaltainen hallitustapakin käy vaikeaksi suhteellisten eduskuntavaalien yhteydessä, — niin en puolestani enää ymmärrä enkä tahtoisi saarnata sellaista oikeudenmukaisuutta. Suhteellisissa vaaleissa esiintyvä oikeudenmukaisuus on varmaan aivan paikallaan kerran sosialistisessa yhteiskunnassa, se on selvää. Mutta harhaanjohtunutta ihanteellisuutta on meidän puoleltamme ajaa sitä takaa nykyään, kiivaimman luokkataistelun aikana jolloin täytyy olla sokea tai päätön uskoakseen, että porvarillisetkaan puolueet meidän vastustajamme, uhraisivat edes kolikkoa yksin oikeuden periaatteen vuoksi. Sillä puolueina eivät porvarilliset harjota armeliaisuustyötäkään, koska puolueilla ei milloinkaan ole »pahaa omaatuntoa».

Jos niinmuodoin ensi vaalien kokemus vähänkään osottaa, että lopulta suhteellisen vaalitavan oikeudenmukaisuus voi meidät »tappaa», tai edes tuntuvasti heikontaakin, niin on mielestäni heti ryhdyttävä vaalitapaa muuttamaan. —

Valitsijain ja edustajain keskinäinen suhde tulee uuden lain mukaan olemaan sangen omituinen siinä kohden, että edusmiehet ovat jokseenkin vähän valitsijoistaan riippuvaisia. Se ei ole niinkään vähäpätöinen seikka. Kansanvaltaisuuden periaatteista johtuu välittömästi, että valitsijain, s. o. kansan ja kansanedustajain välillä tulee olla mahdollisimman kiinteä suhde. Sama suhde kuin parlamentarisissa maissa on kabinettihallituksen ja eduskunnan kesken. Edustaja on valitsijansa luottamusmies, heidän mielipiteittensä tulkki ja heidän tahtonsa toimeenpanija. Hän ei saa koskaan toimia vastoin valitsijansa tahtoa. Ja kansan tulee aina olla tilaisuudessa valvoa hänen edusmiestoimintaansa, ja jollei se valitsijoita enää tyydytä, täytyisi heidän oikeuden mukaan heti saada ottaa luottamuksensa takaisin ja luovuttaa hänen paikkansa toiselle. Belgiassa näkyy sosialidemokratien ohjelmassa olevankin juuri sellainen vaatimus, mahdollisesti muuallakin. Siihen olisi meilläkin pyrittävä, sillä muuten saadaan ehkä joskus sellaiset »hallitsevat valtiopäivät», joista Ruotsi on usein ollut surullisenkuuluisa, — eduskunta, joka ei piittaa valitsijain tahdosta vähääkään.

Mainiot edellytykset siihen suuntaan käyvälle kehitykselle on nyt hyväksytyissä uusissa perustuslaeissamme. Ensiksikin määrätään vaalit tapahtuviksi 7 kuukautta ennen eduskunnan kokoontumista. Se on niin pitkä aika, että tuskin kellään voi vielä vaalien aikana olla selvillä, mitkä pääkysymykset seuraavalla lainsäädäntökaudella tulevat olemaan kiivaimman taistelun alaisina eduskunnassa. Tavallisestihan niitä suunnitellaan ja ne selviävät sanomalehdistössä vasta lähempänä eduskunnan istuntojen alkamista. Kun näin ollen valitsijain on ollut mahdotonta ottaa selvää ehdokkaitten kannasta kaikkien lainsäädäntökautena esille tulevien kysymysten suhteen, voi käydä helposti niinkin, että valitaan edustajaksi henkilö, joka omaa vakaumustaan noudattaen tulee toimimaan suorastaan vastoin valitsijansa hurskaita toiveita.

Mutta edusmies voi meillä myös toimia vastoin omia puheitaankin ilman että kukaan saa siitä tietoa. Tärkein edusmiehen toimi, äänestys, jolla yksin on ratkaiseva merkitys, on uuden lain mukaan salainen. Patavanhoillinen henkilö voi valituttaa itsensä eduskuntaan jyrkkänä edistyksenmiehenä, ja asioita päätettäessä hurskaana ja häikäilemättä äänestää edistysreformeja kumoon. Voimme uskoa »kansanedustajista» kaikkea hyvää, mutta elkäämme sentään olko niin aivan varmoja siitä, ettei tuollaistakin tulisi tapahtumaan, kun kerran puoluekeinottelulle tarjotaan näin oivallinen tilaisuus. Ja vaikka petosta tulisi tapahtumaan vain hienommassakin määrässä, niin joka tapauksessa on salainen äänestys vaikuttava eduskuntaan hyvin demoraliseeraavasti. Puhumattakaan siitä, että se on jo kansan eduskunnan arvolle kerrassaan sopimaton.

Aivan tarpeellista olisi ollut laatia lakiin sellainen lisäys, että valitsijat voivat ottaa edusmieheltä luottamuksensa takasin ainakin silloin, jos tämä edusmiehenä ollessaan tehdään valtion virkamieheksi tai ylennetään virassaan. Sellaisessa tapauksessa olisi aina vaali uusittava. Virkapaikat ovat hallituksella sangen tehokkaana keinona vaikuttaa eduskunnan jäsenten kantaan ja toimintaan. Joka päivä ei ole kyllä senaattorin- eikä kuvernöörinpaikkoja avoinna, mutta aina tarpeen vaatiessa on kätevällä hallituksella lukemattomia muita tyydyttävän mukavia paikkoja mukavuutta rakastaville eduskunnan jäsenille. Mutta koska ihminen ei aina voi kunnolla olla yht'aikaa kahden herran palvelijana — tällä kertaa kansan ja hallituksen, — niin ei ehkä tuollainen välien selventäminen valitsijain kanssa olisi aivan suotta. Esim. Saksassa ja Englannissa onkin se nimenomaan laissa määrätty. Koska kuitenkin suhteellisten vaalien aikana on mahdotonta yksityiselle edustajalle pyytää luottamuslausetta valitsijoiden puolelta, olisi edustajan siinä tapauksessa luovuttava ja jätettävä sijansa sille puolueen ehdokkaalle, joka siihen on lähinnä oikeutettu.

Muodoltaan tulee uusi eduskuntamme olemaan yksikamarinen. Mutta tiedämme, että yksikamari-järjestelmän puitteiden sisälläkin voi eduskunta vielä olla monenlainen. Ja tämä uudessa valtiopäiväjärjestyksessämme sommiteltu parlamentti on nyt vähän semmonen ja tämmönen. Muistamme kai hyvin sen luonteenomaisimmat piirteet, joten niistä ei tarvitse pitkältä puhua. Vaikutusvaltainen »suuri valiokunta», — s. o. keskenkasvuinen ylähuone, — jossa puoluejohtajat lehteriyleisöltä salassa neuvottetevat ja usein kai jo ratkaisevatkin asioita, äärettömän monimutkainen asian käsittely eduskunnassa, sekä tärkeämpiä kysymyksiä ratkaistessa vaaditut äänten määräenemmistöt — kaikki ne ovat seikkoja, jotka ensi sijassa osottavat lainlaatijain toivotonta epäluuloisuutta kaikkea ripeämpää edistystä kohtaan. Mutta siihen tavattomaan vaivaan nähden, mikä noitten mutkien keksimiseen ja sepittelemiseen todennäköisesti on uhrattu, voi sentään sanoa, että sato on ollut jokseenkin laiha. Kaikella sillä konstailulla, mihin vanhoillisuus nyt uudessa eduskunnassamme voi turvautua, saadaan kyllä edistyksen kulkua jarrutetuksi; mutta ei koskaan pysäytetyksi. Siis paljon porua, vähän villoja. — Kun myös taantumusmielisen hallituspuolueen valitsema puhemies perustuslain valtuuttamana mahtisanallaan riistää puheoikeuden edustajalta, jonka hän katsoo puhuneen »ivallisesti tai sopimattomasti» hallituksesta tai yksityisestä henkilöstä, niin on se kyllä parlamentarisissa oloissa aivan kuulumatonta sananvapauden polkemista, ja meidän kuumaveriset agitaattorimme saa sellainen menettely varmaan raivostumaan. Mutta se ei tapa ketään loukkauksen kärsinyttä ja vielä vähemmin hänen »sopimatonta» asiaansa. Pikemmin päinvastoin. —

Pähin vika uudessa eduskunnassamme on kuitenkin vielä mainitsematta, nimittäin eduskunnan oikeuksien puute. Meidän parlamenttimme alkaa nyt kyllä muodoltaan muistuttaa kansanvaltaista laitosta, mutta itsellään sillä on valtaa vain tuiki vähän. Niin vähän, että tosiaan esim. Saksan parlamentti, jota nyt aina mainitaan yhtenä niistä kaikkein turvattomimmista, sen rinnalla näyttää monessa suhteessa todelliselta kansanmahdin edustajalta.

Toisen kerran saanemme tilaisuuden penkoa tätä asiaa tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin, jonka vuoksi sen tässä voimme parilla huomautuksella sivuuttaa. Oikeuksiensa laajentaminen tulee todennäköisesti nyt olemaan uuden eduskuntamme ensimäisiä suurimpia ja kaikkein vaikeimpia tehtäviä. Päämääränä on oleva todellisen parlamentarisen hallitusmuodon luominen, jota lopullista päämäärää lähemmäksi ei nykyinen eduskuntauudistuksemme suoranaisesti näytä vielä ensinkään vievän, se kun näet jättää eduskunnan oikeudet aivan entiselleen. Totta onkin, että todellisen parlamentarisuuden, eduskunnan täydellisen määräämisvallan saavuttaminen edellyttää niin perinpohjaisia vanhan hallitusmuotomme muutoksia, että niitä tuskin mitenkään olisi voinut nyt eduskuntamuotoa koskevan uudistuksen ohella ajaa läpi. Etupäässä oli se tietysti sen vuoksi mahdotonta, että meillä nykyinen luokkaeduskunta ja nykyisentapainen hallitus ovat sellaiseen uudistustyöhön kerrassaan voimattomat. Mutta että ne jotain olisivat voineet tehdä, olisivat voineet panna asian kauniille alulle, siitä ei ole epäilemistäkään. Nyt ne sen sijaan ovat tahallaan luovuttaneet pois nekin uusien oikeuksien muruset, jotka luonnostaan kuuluivat käsiteltävänä olleen eduskuntauudistuksen piiriin. Tarkoitan erityisesti edusmiesten interpellatsionioikeutta sekä eduskunnan valvomis- ja päättämisvaltaa valtiovarain käyttöön nähden. Edellisestä on uuteen lakiin tullut vain kalpea varjo, jälkimäisestä ei sitäkään.

Nämä kaksi kohtaa, joitten syrjäyttämistä on mahdoton käsittää ja mahdoton antaa anteeksi, olisivat merkinneet jo mainittavaa ja niin tuiki välttämätöntä alkua eduskunnan oikeuksien laajentamisreformissa. Että senaatti ja nykyinen luokkaeduskunta eivät ole ryhtyneet heikompaankaan voimanponnistukseen näitten oikeuksien puolesta, sillä ovat ne ehkä paremmin kuin monilla muilla toimenpiteillään ja laimiinlyömisillään tuominneet itsensä ja sekä edustamansa valtiolaitokset nykyisessä muodossaan kelvottomiksi enää hallitsemaan tässä maassa.

Nämä ovat ne pääasialliset muistutukset, mitä mielestäni edistyksen ja kansanvaltaisuuden kannalta on tehtävä säätyjen hiljan hyväksymää uutta valtiopäiväjärjestystä ja vaalilakia vastaan. Vähäpätöisempiä muistutuksia voisi kyllä esittää vielä koko joukon. Mutta se ei liene nyt tarpeellista.

O. W. K.

Takaisin sisällysluetteloon

 


Venäjän sosialidemokratit ja vallankumousliike.

Kuten tiedämme ovat Venäjän sosialidemokratit pitäneet hiljattain yleisen puoluekokouksensa. Se oli järjestyksessä neljäs. Erityisesti huomattu oli tämä kokous jo senkin kautta, ettei siellä ollut edustettuna ainoastaan venäläinen sosialidemokratia, vaan kaikkien Venäjän tsaarin valtikan alla olevien merkitsevimpien kansallisuuksien sosialidemokratiset puolueet. Kokoukseen olivat näet lähettäneet edustajiaan Kaukasian sosialidemokratinen puolue, Puolan ja Liettuan sosialidemokratinen puolue, juutalaisten »Bund» ja Lätinmaan sosialidemokratinen puolue. Sitäpaitsi oli kokouksessa edustettuna vielä Bulgarian sosialidemokratia. Kaikkiaan oli edustajia lähes 140.

Mutta ei ainoastaan siihen katsoen, että kokouksessa oli paljon edustajia ja monta eri kansallisuutta oli edustettuna, vaan myöskin kokouksessa käsiteltävien ja päätettävien kysymysten tärkeyteen nähden, oli tämä puoluekokous Venäjän sosialidemokratialle ja sen vastaiselle kehitykselle mitä merkitsevin. Ennen kaikkea oli kokouksessa tietysti pohdittava ja päätettävä laajaperäinen elinkysymys valtiollisen vallankumoustoiminnan järjestämisestä.

Me tiedämme, että Venäjällä on sosialidemokratinen puolue alusta alkaen ollut sikäläisen vallankumousliikkeen johdossa. Sellaisissa valtiollisissa oloissa kuin Venäjällä ei mikään rauhallinen edistystyö ole voinut eikä voi tulla kysymykseenkään, niin kauvan kun nykyinen, raakalaiskannalla olevien sotilasjoukkojen turvissa mellastava hirmuhallitus pitää ohjaksia, ja niin kauvan kun yleensä nykyinen itsevaltainen ja virkavaltainen hallitusjärjestelmä on vallalla sekä ylläpitää synkkää hallinnollista taantumusta. Näin ollen ja tämän selvästi oivaltaen ovat sosialidemokratit etupäässä keskittäneetkin kaiken huomionsa ja kaikki toimensa vallankumousliikkeeseen. He ovat olleet kyllä koko ajan selvillä siitä, ettei tästä liikkeestä syntyvä olojen mullistus tule olemaan mikään lopullinen sosialistinen vallankumous, vaan puhtaasti porvarillinen. Venäjän porvariston se on auttava valtiolliseen valtaan. Mutta nyt onkin kysymys vain kaikkein alkeellisimpain elinehtojen hankkimisesta, sellaisesta ilman puhdistuksesta, että sitä voi hengittää ja siinä elää, eikä sen vuoksi ole syntynyt kenessäkään vähintäkään epäilystä siihen suuntaan, ettei sosialidemokratien luokkataistelunsa kannalta katsoen olisi tähän vallankumoustoimintaan ryhdyttävä. Siitä pääasiasta on alusta alkaen puolueen keskuudessa oltu yksimielisiä.

Mutta tiedämme myös, että Venäjän sosialidemokratisen puolueen keskuudessa on juuri tässä asiassa taktiikan eli menettelytavan tähden taistellut kaksi eri ryhmää. Toinen luulee jyrkän menettelytavan avulla nopeammin voivansa pudistaa köyhälistön hartioilta sen taakan, joka sillä byrokratisessa hallituksessa on kannettavanaan. Näin ollen se myös koettaa saattaa joukkoliikkeet niin ponteviksi kuin mahdollista hallituksen sortojärjestelmää vastaan. Toinen ryhmä taas ei hyväksy näin jyrkkää toimintaa, vaan on taipuvainen sovitteluihin jos mahdollista. Se hirvittävä tila, mihin Venäjän proletariaatti nykyisen järjestelmän vallitessa on joutunut, on myöskin aiheuttanut sen, että kolmannessa puoluekokouksessa Moskovassa pääsi ensiksimainittu jyrkempi menettelytapa voitolle ja on ollut puolueen tunnustamana menettelytapana tähän saakka. Miten nyt neljäs puoluekokous menettelytavan ratkaisisi? Se oli tärkeä kysymys, sillä tiedettiin, että siitä tulisi arvaamattomassa määrässä riippumaan koko vallankumousliikkeen vastainen kulku.

Tärkeät tapaukset sitten Moskovan kokouksen eivät nyt voineet olla puolueen vastaiseen menettelytapaan vaikuttamatta. Olihan Venäjän itsevaltias ollut pakotettu kokoonkutsumaan jonkinlaisen yleisen »lakiasäätävän» — itse asiassa aivan oikeudettoman — edustajakokouksen, n. s. valtakunnanduuman, jota hallituksen taholta on koetettu selittää ja uskotella todelliseksi kansaneduskunnaksi. Neljännen puoluekokouksen tärkeä tehtävä oli siis m. m. määrätä Venäjän sosialidemokratian suhde valtakunnanduumaan. Molemmat ennen puolueessa ilmenneet suunnat törmäsivät nyt vastakkain ja väittelyt kestivät useita päiviä. Entinen enemmistö koetti osottaa kuinka mahdotonta on ajatella duumavaaleihin ja duumaan osanottamista. He vetosivat siihen, että Venäjällä duumasta huolimatta ei ole vielä alkeitakaan lakipohjaisesta elämästä. Ei ole puhettakaan mistään kokoontumis-, yhdistymis- tai puhevapaudesta yhtä vähän kuin painovapaudestakaan. Puolueella ei siis ole minkäänlaisia aseita käytettävänään vaalitaistelussa. Sitäpaitsi ei duumavaaleihin, yhtävähän kuin duumaankaan osanotto hyödyttäisi puoluetta, sillä eihän duuma ole pantu kokoon edes yleisen, yhtäläisen ja välittömän äänioikeuden perustalla. Vielä katsottiin duuman boikottauksen olevan välttämätöntä senkin tähden, että usea venäläinen sosialidemokrati on joko maasta karkoitettu tai istuu vankikopissa. Mutta näitä painavia syitä vastaan tuotiin toiselta puolen esiin seikkoja, jotka vaikuttivat sen, että 10 äänellä joutui entinen enemmistö nyt häviölle ja hyväksyttiin »maltillisten» ehdotuksesta seuraavat ponnet suhteesta valtakunnanduumaan:

»Katsoen siihen

1) että tsaarin hallitus kutsui elämään valtakunnanduuman köyhälistön vallankumouksellisesta pakotuksesta ja porvarillisen vastuksen painosta tarkotuksella heikontaa vallankumouksen voimaa ja pystyttämällä valeperustuslaillisuuden lipun turvata itselleen voiton taistelussa oman olemassaolonsa puolesta;
2) että itsepäisesti pitäessään kiinni vanhasta hallitustavasta, hallituksen ja sen taantumusmielisten liittolaisten — leppymättömiä jokaisen kansan valtiollisen itsetoiminnan ilmauksen vihollisia kun ovat — täytyy ryhtyä ratkaisevaan taisteluun valtakunnanduuman kanssa jo sen ottaessa ensimäisiä toiminnan askeleita, antamatta sille mahdollisuutta ryhtyä yhteenkään vähänkään vakavaampaan yritykseen Venäjän valtiollisen järjestyksen uudistamiseksi;
3) että vastakohdat Venäjän uuden porvarillisen yhteiskunnan ja vanhan hallitustavan välillä, joka kahlehtii edelliseltä sekä kädet että jalat, ovat siksi kärjistyneet, että yhteentörmäykset duuman ja tsaarin hallituksen välillä, kuten myöskin itse duumassa olevien erilaisten ainesten välillä, ovat välttämättömiä;
4) että nämät yhteentörmäykset, pakoittamalla valtakunnanduuman vastustukselliset ainekset hakemaan nojaa laajoissa kansanriveissä, vielä enemmän kuin tähän asti keskittävät näiden rivien huomion taisteluun, jota käydään itsevaltiutta vastaan ja sen kautta muuttavat yksin niin näennäisesti perustuslaillisen laitoksen kuin duuma on, vastavallankumouksen aseesta vallankumouksen aseeksi;
5) että nykyisessä vallankumouksellisessa ilmapiirissä valtakunnanduuman ja hallituksen väliset yhteentörmäykset vaikuttavat hajottavasti ja tekevät vallankumoukselliseksi muun muassa myöskin sotaväen, jonka uskollisuus tsaaria kohtaan alkaa horjua, kun se näkee venäläisellä maaperällä uuden vallan, joka on astunut esiin kansakunnan povesta ja puhuu sen nimessä ja jota tsaariuden mielivalta sortaa;

kokous on sitä mieltä, että sosialidemokratien tulee:

1) Suunnitelman mukaisesti käyttää hyväkseen kaikkia selkkauksia, joita syntyy niin hallituksen ja duuman välillä kuin myöskin itse duumassa, vallankumousliikkeen laajentumisen ja syventymisen edistämiseksi ja sitä varten

a) pyrkiä laajemmalle levittämään ja kärjistämään näitä yhteentörmäyksiä siihen määrään, että ne voidaan tehdä laajaperäisten, nykyisen valtiollisen järjestyksen kumoamista tarkoittavien joukkoliikkeiden lähtökohdaksi;
b) koettaa jokaisessa eri tapauksessa yhdistää liikkeen valtiolliset tarkotusperät työläis- ja talonpoikaisjoukkojen yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin vaatimuksiin;
c) agiteeraamalla laajalti kansan syvien rivien keskuudessa vallankumouksellisten vaatimusten valtakunnanduumalle esittämisen puolesta, saada aikaan ulkoapäin tuleva duumaa uhkaava paino, jotta se saataisiin vallankumoukselliseksi.

2) Suunnata tämä asioihin sekaantuminen sillä lailla, että kärjistyneet yhteentörmäykset

a) paljastaisivat kansan silmissä kaikkien porvarillisten puolueiden johdonmukaisuuden puutteen, ne kun ryhtyvät duumassa näyttelemään kansan tahdon ilmaisijoiden osaa, ja
b) saattaisivat laajat kansanjoukot (köyhälistön, talonpojat ja kaupunkien pikkuporvariston) tajuamaan, että duuma on aivan kelpaamaton edustuslaitokseksi, ja että on välttämättömästi kutsuttava kokoon koko kansan lakiasäätäväkokous yleisen, yhtäläisen, välittömän ja salaisen äänestyksen perusteella.

Sitä paitsi, ottamatta nykyhetkellä ratkaistavaksi kysymystä puolueen virallisesta edustamisesta valtakunnanduumassa, on tunnustettava toivottavaksi, että sosialidemokratisten edustajain läsnäollessa, jotka työskentelevät puoluejärjestön palveluksessa ja ovat sen määräysten alaisia, muodostettaisiin sosialidemokratinen ryhmä, jonka, työskennellen puolueen keskuslaitosten alituisen ohjaamisen ja silmälläpidon alaisena, on arvostelullaan sysättävä kaikki porvarilliset puolueet entistä ratkaisevampaan vastustukseen, koottava ympärilleen kaikki vallankumoukselliset ainekset, työnnettävä esiin yhteiskunnallisia ja taloudellisia kysymyksiä ja ylläpidettävä niiden yhteyttä valtiollisten kysymysten kanssa, kärjistettävä duuman yhteentörmäystä hallituksen kanssa ja puoluejärjestön välityksellä ylläpidettävä alituista yhteyttä työläisjoukkojen kanssa.

Sen vuoksi kaikkialla, missä vielä on vaalit toimittamatta ja missä Venäjän sosialidemokratinen puolue voi asettaa omat ehdokkaansa, yhtymättä toisiin puolueisiin, sen on koetettava saada omat ehdokkaansa valtakunnan duumaan.» —

Tämä päätös on arvaamattoman tärkeä, ja siihen on pantava aivan erikoista huomiota, kun tahdomme selvitellä sitä käännettä, mikä Venäjän vallankumousliikkeen kulussa viime aikoina näyttää tapahtuneen.

Se että Venäjän sosialidemokratit alussa miltei yksimielisesti päättävät boikotteerata duumaa ja ehdottomasti pysyä vaaleista poissa, oli niin luonnollista, ettei oikeastaan kukaan tullut muuta ajatelleeksikaan. Ensiksikin oli vaalioikeus duumaan säädetty niin kuulumattoman kurjaksi, että »Preussin ja Saksin äänioikeusolot näyttävät siihen verrattuna kerrassaan kansanvaltaisilta», kuten K. Kautsky lausuu näistä asioista kirjottaessaan (»Die Neue Zeit», n:o 34, 1906). Toiseksi oli päivän selvää, että hallitus tahtoi juuri duumasta saada aseen horjuvaa asemaansa pönkittämään, taantumusta lujittamaan ja kaikkea itsevaltiuden veristä mielivaltaa siunaamaan ja pyhittämään. Tiedettiin, että hallitus koettaisi kaikin tavoin saada duuman täytetyksi omilla kätyreillään, voidakseen sitten käyttää sillä tavoin kokoon haalitun kansaneduskunnan auktoriteettia pimeitten tarkotustensa hyväksi. Eikä sitä paitsi sosialidemokratian ollut turvallista kovin silmiinpistävästi näyttäytyäkään, sillä varmaan tulisi hallitus hajoittamaan heidän kokouksensa, vangitsemaan johtajat, hirmukeinoilla pelottamaan kansanjoukot ja siten väärentämään vaalit.

»Rauhallisen kehityksen» aikoina olisikin hallitus varmaan nykyisen vaalilain avulla voinut luoda mukautuvan, taantumusmielisen edustajakamarin. Mutta nyt on se huolimatta kasakoista, rakuunoista, poliiseista ja huligaaneista ollut siihen kerrassaan kykenemätön. Ei missään ole Venäjän hallitus siinä määrin paljastanut sisäistä heikkouttaan kuin duuman vaaleissa.

Venäjällä on vallankumous niin suunnattoman voimakas, että se nykyisenkin vaalioikeuden avulla kykeni tunkeutumaan duumaan. Suuret, hiljan heränneet kansanjoukot, eturivissä sorretut talonpojat, riensivät vaaleihin ja niin tuli duumaan musertava enemmistö hallitusta vastustavia radikaleja, — runsas osa niistä vielä äärimmäisiä vasemmistolaisia.

Niin oli sosialidemokratein alkama duuman boikottaus suureksi osaksi kadottanut aiheensa ja tarkotuksensa. Nähtiin, että duuma voi, jos hyvin käy, muuttua vallankumouksen elimeksi, vieläpä sangen voimakkaaksi. Päivä päivältä on käynytkin yhä selvemmäksi, että jyrkkä välienrikkoutuminen duuman ja vanhan hallituksen kesken on lopulta aivan välttämätön. Eduskunta sinänsä, katsomatta ensinkään siihen, miten se on kokoonpantu, merkitsee Venäjällä ja vanhan valtiojärjestelmän muotojen periaatteellista rikkoutumista. Ja edustaa nykyinen duuma, suurista puutteistaan huolimatta itsevaltiutta vastaan kuohuvaa yleistä kumousliikettä. Sitäpaitsi on huomioon otettava, että ulkoapäin valitsijain puolelta tuleva pakotuskin tekee lopulta mahdottomaksi duuman yhteistoiminnan taantumuksellisen hallituksen kanssa. Varsinkin talonpoikain vaatimukset painavat paljon. Heitä ei enää voida tyhjillä lupauksilla tyynnyttää, hallituksella ei ole enää keinoja heidän raivoansa pidättämään, ja niin täytyy duuman lopulta ryhtyä tositoimeen ja ottaa ohjat käsiinsä.

Lisäksi sosialidemokratisen köyhälistön pakotus. Sitä on tähänkin asti jo tuntunut duumassa, ja monin verroin voimakkaammin on se varmaan ahdistava nyt puoluepäätöksen jälkeen. Sosialidemokratinen puolue on nyt kaikella voimallaan asettunut duuman radikaleja tukemaan taistelussa hallitusta vastaan, ottaen tarkotusperäkseen duuman saattamisen vallankumoukselliseksi, jotta hallituksen ja duuman väliset yhteentörmäykset voitaisiin tehdä »laajaperäisten, nykyisen valtiollisen järjestyksen kumoamista tarkoittavien joukkoliikkeiden lähtökohdaksi» kuten puoluekokouksen päätöksessä sanotaan. Ei ole yhtään epäilemistä, ettei tämä sosialidemokratein nyt omaksuma menettelytapa ole Venäjällä antava vallankumousliikkeelle ennen aavistamatonta vauhtia.

Aivan elimellisessä yhteydessä tämän puoluekokouksen päätöksen kanssa on myös päätös aseellisesta kapinasta. On selvääkin selvempi, ettei nykyistä hallitusjärjestelmää lopultakaan kukista muu kuin fyysillinen ylivoima, ja sen vuoksi ovat sosialidemokratit alusta alkaen panneet aseelliseen kapinaan suurta painoa. Mutta tässäkin kohden muutettiin nyt puoluekokouksessa tuntuvasti entistä menettelytapaa.

Niinkauan kun ei huolittu siitä liikkeestä, joka keskittyi duuman ympärille, — niin selittää asiaa S. F. Anin »Neue Zeit'issä» (n:o 36),— niin kauan kun sille ei myönnetty mitään merkitystä vallankumouksen kulkuun nähden, sen sisällä syntyviin ristiriitoihin ja vallankumouksen levittämiseen nähden saattoi, niin uskoivat ne, jotka tahtoivat duumaa boikotteerata, vallankumous toteutua ainoastaan välittömän aseellisen kapinan kautta. Sen vuoksi luulivat nämä toverit, että puolueen päätehtävänä oli käyttää kaikki tarmo ja voima työväen aseestamiseen, pienten aseellisten taisteluryhmäin järjestämiseen, jotka, jos näytti välttämättömältä, pikkusodassakin toimisivat hallituksen joukkoja ja n. s. mustia järjestöjä vastaan.

Puoluepäivillä luovuttiin tästä taktiikasta aivan ehdottomasti ja päätettiin vast'edes toimia niin, että yhä laajemmat kansankerrokset saataisiin liittymään yhteen köyhälistön kanssa aseellisen taistelun varalta, sekä ennen kaikkea osa ratkaisevalla hetkellä sotaväkeä asettumaan vallankumouksen puolelle. Päätös kuuluu seuraavaan tapaan:

»Huomioon ottaen

1) että vallankumoustaistelu tahtoen ensikädessä temmata hallintovallan itsevaltias-maaorjuutushallituksen käsistä jo on saattanut ja on vielä saattava kansan aseellisen kapinan välttämättömyyteen;

2) että kansan kapina vie voittoon vain siinä tapauksessa, että järjestys höltyy sotajoukoissa ja ainakin osa niistä siirtyy kansan puolelle;

3) että sotaväki saattaa lakata olemasta tottelevaisena aseena hallituksen käsissä ja enemmän tai vähemmän melkoinen osa siitä voi siirtyä kansan puolelle vain silloin, jos ratkaisevasti ja aktivisesti kapinaan yhdessä köyhälistön kanssa ottaa osaa kaupunkien porvariston ja talonpoikaisväestön laajat kerrokset;

4) että väestön syvät rivit saadaan aktivisesti ottamaan osaa kapinaan vetämällä nämä joukot vähitellen aktiviseen taisteluun hallitusta vastaan, tullen tämä olemaan seurauksena yhteiskunnallisten ja valtiollisten ristiriitojen äärimmäisestä kiristymisestä tämän taistelun aikana,

kokous on sitä mieltä

a) että puolueen perustehtävänä nykyhetkellä on vallankumouksen levittäminen laajentamalla ja enentämällä agitatsionitoimintaa köyhälistön, talonpoikaisväestön ja kaupunkien porvariston ja sotajoukkojen keskuudessa, ja vetämällä näitä aktiviseen taisteluun hallitusta vastaan; sosialidemokratisen puolueen ja sen ohjaaman köyhälistön on alinomaan sekaannuttava maan kaikkiin valtiollisen elämän ilmauksiin; täyttämällä tämän perustehtävänsä puolue siten edistää olosuhteiden valmistamista kapinan voitolle, kun se saa väestön syvät rivit tajuamaan kaiken sovinnon mahdottomuuden itsevaltaisen hallituksen ja sen kätyrien kanssa ja välttämättömyyden saada asevoimalla toteutetuksi valtiolliset vaatimukset;

b) ettei puolue järjestönä saata sitoutua asestamaan kansaa, vaan sen täytyy rajoittaa tehtävänsä auttamalla väestöä itse asestamaan itseään ja järjestämään aseellisia taistelujoukkoja, jotka kykenisivät panemaan alulle ja suunnitelman mukaisesti johtamaan vapaustaistelua;

c) että puolueen velvollisuus on vastustaa kaikkia yrityksiä, joiden tarkoituksena on vietellä köyhälistö aseelliseen yhteentörmäykseen epäsuotuisissa olosuhteissa, mitkä syyt hyvänsä sellaiset yritykset aiheuttaisivatkin;

d) että asestuksen jouduttamiseksi ja mahdollisimman suuren yhdenmukaisuuden aikaansaamiseksi vapaudentaistelijain toiminnassa, puolueen komiteojen on tehtävä toimintasopimukset toisten vallankumouksellisten ja vastustuspuolueiden järjestöjen kanssa.

Samalla kokous määrää, että on välttämätöntä enentää ja saattaa järjestelmälliseksi aatteenlevitys- ja järjestämistoimi sotaväen keskuudessa ja sotilasoppilaitoksissa.

Toiminnassaan paikalliset taistelujärjestöt noudattavat keskuskomitean ja paikallisten puoluekomiteojen määräyksiä, joille komiteoille kokous viime vuosina saadun kokemuksen perusteella huomauttaa, että ennen aikaiset sodan puhkeamiset ovat hyödytöntä vallankumouksellisten voimien tuhlaamista.» —

Nämä ponnet eivät kaipaa pitempiä selityksiä. Liitämme niitten lisäksi tähän vain puoluekokouksen päätöksen puoluetoimintatavasta, joka sekin on omiaan selventämään asemaa ja puolueen suhdetta vallankumousliikkeen moninaisiin ilmausmuotoihin.

Se kuuluu seuraavasti:

»Huomioon ottaen, että keisarillinen hallitus — siitä vakuutettuna, että vallankumous nostaa sitä vastaan väestön kaikki kerrokset ja jättää sen suojaksi vain poliisi- ja virkavallan, sodassa häpeää niittäneet päälliköt ja yhteiskunnan syöpäläiset — pyrkii hajottamaan ja siveellisesti turmelemaan vallankumouksen voimia ja tässä tarkoituksessa:

1) ryhtyy monellaisiin hirmukeinoihin, kuten rankaisuretket, joukkotelotukset, hirttämiset, kidutukset ja personallisuuden petomaiset häpäisemiset;

2) lietsoo kansallisuusvihaa järjestäen juutalaisvainoja, armenialaisten ja muhamettilaisten murhia;

3) sallii mustasotnialaisten aseellisia hyökkäyksiä sivistyneiden ja työläisten kimppuun, yllyttää murhiin ja ryöstöihin saadakseen aikaan yhteiskunnallisen anarkian ja muuttaakseen hallitusta vastaan käytävän taistelun itsekunkin taisteluksi kaikkia vastaan ja kaikkien itsekutakin vastaan.

Ottaen edelleen huomioon, että yhteiskunnan hylkiöt, rikoksentekijät ja kaupunkien väestön pimeät voimat ovat aina käyttäneet hyväkseen vallankumouksellisia levottomuuksia omia yhteiskunnanvastaisia pyytteitään varten, ja että vallankumouksellisten on täytynyt ryhtyä ankaroihin toimenpiteisiin metelöimistä, varkautta ja rosvoutta vastaan ja lopuksi kiinnittäen huomion siihen seikkaan, että vallankumouksen suurin voima on sen siveellisessä ja valtiollisessa vaikutuksessa vallankumouksellisiin kansanjoukkoihin ja yleisöön sekä koko sotaväkeen, ja että se, hajottaessaan valtiomahdin, panee päämääräkseen, — ei yhteiskunnallisen anarkian — vaan yhteiskunnallisten voimien järjestämisen, kokous samalla kun se, rinnakkain vallankumouksellisten voimien valmistamisen kanssa tulevaan kapinaan, jonka perustana on työläisjoukkojen järjestyminen, — tunnustaa aktivisen taistelun välttämättömyydeen hallituksen hirmuvaltaa ja mustasotnialaisten väkivaltaisuuksia vastaan, katsoo välttämättömäksi:

a) taistella yksityisten henkilöiden tai ryhmien esiintymistä vastaan aikeessa anastaa rahoja sosialidemokratisen puolueen nimessä tai sen varjolla;

b) karttaa rauhallisten kansalaisten personallisen turvallisuuden tai yksityisomaisuuden loukkaamista, niitä tapauksia lukuunottamatta, jolloin se esiintyy epäämättömänä seurauksena taistelussa hallitusta vastaan, tai jos, kuten esim. katusulkuja rakentaessa, välittömän taistelun tarpeet vaativat sitä, kokous kieltää rahavarojen anastamisen yksityispankeista ja kaikki rahojen kiristyskeinot vallankumouksellisia tarkoituksia varten;

c) valtion rakennusten, rautateiden ja muiden, niin hyvin valtion kuin yksityisten laitosten hävitys ja rikkominen saa tulla kysymykseen ainoastaan silloin kuin se tapahtuu välittömästi sotatarkoituksessa;

d) valtakunnan pankin, valtionrahastojen ja muiden hallinnollisten laitosten varoja ei ole anastettava, paitsi paikkakunnan vallankumouksellisen hallintovallan määräyksestä; tällöin hallituksen laitokseen koottujen kansan rahojen takavarikkoonoton tulee tapahtua julkisesti ja täydellistä tilintekoa noudattamalla.

Hallitukselle kuuluvia aseita ja sotatarpeita on anastettava jokaisessa sopivassa tilaisuudessa.»

K. Kautsky kuvaa nykyistä asemaa Venäjällä seuraavin sanoin:

»Vallankumous on siirtynyt uudelle ja vaarallisemmalle asteelle. Tähän saakka oli yksi hallituksen suuria etuja sen keskityksessä, jonka avulla se saattoi vastustaa keskenään vain löyhässä yhteydessä olevia kapinoita ja suurlakkoja. Duumasta saa vallankumous keskustan. Miten hyvänsä duuma kehittyneekään, ne töytäykset, joita se antaa vallankumoukselle, ovatpa ne sitte välittömiä tai välillisiä, tarkotettuja tai vasten tahtoa aiheutuneita, ne vaikuttavat samalla haavaa koko Venäjään ja samalla haavaa kaikkialla synnyttävät vastavaikutuksia».

»Paikallisten, hajanaisten kapinain aika on Venäjällä lopussa. Keskitetty vallankumous alkaa. Ja se on oleva vielä paljoa vaikeammin vastustettava kun lokakuun kunniakkaat hyökkäykset».

Vallankumousliike on siten suunnattomasti kasvanut ja laajentunut. Se käsittää nyt koko sivistyneen Venäjän, joka vaatii hengen vapautta, suurimman osan porvaristoa, joka ei voi elää ilman perustuslaillista hallitusmuotoa ja rauhallisia oloja, sekä koko äärettömän talonpoikaispaljoston, joka huutaa »maata ja vapautta». Ja sen kuumana sydämmenä on yhä edelleen sosialidemokratia, järjestynyt köyhälistö, ja se ei levähdä hetkeäkään, ennen kuin itsevaltainen sortajajärjestelmä on täydellisesti kukistettu ja maassa on proletaarisen vallankehityksen alkeelliset edellytykset: yleinen, yhtäläinen, välitön äänioikeus sekä yhdistymis-, kokoontumis- ja painovapaus. Siihen saakka on Venäjällä tulipalo riehuva.

Takaisin sisällysluetteloon

 


Tilattoman väestön alakomitean mietintö valtion uutisasutuksesta.[1*]

Jos jostain tietystä uutisasutus-järjestelmästä tahtoo esittää sen ääriviivaisen piirroksen on tehtävä selkoa uutisasutuksen tarkotusperistä, tilaisuuksista sen harjottamiseen, sen elinkeinollisesta luonteesta, uutisasukasmaterialista, tilasuuruudesta ja maaluonteen yleisestä luonteesta. Nämä ovat ne hallitsevat näkökohdat, jotka järjestelmälle antavat sen erikoisen leiman. Sen vuoksi teemme niistä ensiksi selkoa, sillä selvyyden vuoksi tahdomme ensiksi esittää komitean ehdotuksen yleiset ääriviivat ja sitten vasta sen tekotavalliset yksityiskohdat.

 

 

 

Mitä ensiksikin tulee niihin tarkoitusperiin, jotka Tilattoman väestön alakomitean mielestä valtion uutisasutuksella tulee olla, »olisivat liikenevät viljelysmaat kruununmetsissä käytettävät etupäässä irtaimen maalaistyökansan hyväksi ja sen sitomiseksi maahan itsenäisen viljelyksen kautta» (s. 199). Tätä ei kuitenkaan lie aiottu ainoaksi päämääräksi, vaan yksin tein on tahdottu yleensä edistää laajain kruununerämaittemme asuttamista. Kuitenkin on edelliselle tarkoitusperälle ehdoton etusija annettu.

Mielestämme on tämä komitean ajatus uutisasutusten tarkoitusperistä liika ahdas, aikamme vaatimuksia vastaamaton. Ensiksikin löytyy maassamme paitsi »irtainta maalaistyökansaa», joka on sekä nimellisesti että asiallisesti suljettu pois kaikesta osuudesta maahan, myöskin lukuisa torppari- ja lampuotiväestö, jolla usein on vain nimellinen osuus maahan niin että sen taloudellinen asema ja käsitys olevien olojen tyydyttäväisyydestä on sama kuin irtaimen maalaistyökansan. Näiden välillä ei tällöin ole mitään asiallista erotusta vaan ovat he molemmat yhtä hyvällä syyllä luettavat tilattomiksi. Sitäpaitsi ei ole mielestämme oikein unohtaa lukuisa kaupunkilaisköyhälistömme, joka myös on pikasen avustuksen tarpeessa, puhumattakaan kansamme hajaantuneitten osien yhteen kokoamisesta. Jossain määrin on se seikka että komitealla on näin ahdas käsitys valtion uutisasutukselle asetettavista tarkotusperistä, selitettävissä sen kautta että valtion uutisasutus on sille vain sivuasia, yksi ajateltu keino pääasian, tilattoman väestön olojen parantamisen, saavuttamiseksi. Mutta sittenkään ei voi olla kummeksimatta, että komitea on sanalla tilaton käsittänyt vain »irtainta» maalaistyökansaa.

Tilaisuuksista valtion uutisasutukseen on komitea sitä mieltä, että »kruunun metsämaat tarjoavat varsinkin Perä-Pohjolassa runsaasti tilaisuutta käyttämään suuriakin maa-aloja tarkoituksenmukaiseen uutisasutukseen maanviljelyksen perusteella» (s. 131). Etupäässä on komitean huomio kääntynyt moniin kruununmetsissä löytyviin soihin. »Sanomattakin on kuitenkin selvää, että parhaat ja toistaiseksi melkein loppumattomalta näyttävät tilaisuudet tässä suhteessa tarjoavat kruununmetsien enimmäkseen vielä koskemattomat suomaat» (s. 203).

Ei ole epäilystäkään ettei kruununmetsissä löydy tilaisuuksia uutisasutukseen melkein loppumattomiin, mutta sittenkään tuskin siellä ovat parhaimmat ja runsaimmat tilaisuudet. Niiden kaukainen asema ylhäällä pohjoisessa tiettömäin taivalten takana lykkää vielä verrattain etäiseen tulevaisuuteen niiden käyttökelpoisuuden niin suuressa mitassa kuin komitea ehdottaa. Ainakin epäilemme niiden vetovoiman ulottuvan maamme eteläisiin osiin. Sitäpaitsi on järjetöntä suunnata uutisasukkaiksi pyrkiväin tulvat noihin kaukaisiin erämaihin niin kauan kuin asuttujen seutujen vierillä yltympäri maan on yllinkyllin tilaisuuksia uutisasutukseen. Nämät ovat ensiksi asutettavat. Silloin säästyvät ne suunnattomat kustannukset, jotka muuten menisivät riittävän liikeyhteyden aikaansaamiseen, samalla kun estyy haitallinen asutuksen harventuminen kautta koko maan (paitsi juuri kruununmetsiä). Sen seikan että nämä asuttujen seutujen vieret ovat yksityisten maanomistajain hallussa ei suinkaan olisi pitänyt rakentaa komitealle mitään voittamattomia esteitä. Korvauksellisen pakkoluovutusaatteen ei nimittäin olisi luullut olevan komitealle vieraan varsinkin kun ulkomailla tässä suhteessa on jo näytetty hyvää esimerkkiä.

Elinkeinolliselta luonteeltaan tulisi uutisasutus olemaan pääasiallisesti maataviljelevää. Voitaisiin perustaa sekä maanviljelystiloja että n. s. asuntotiloja »käsityöläisiä y. m. s. ruumiillisen työn tekijöitä varten» (s. 234). Viimeksi mainitut ovat kuitenkin kai aijotut tavalliselle maalaistyöväelle (eihän viljelyskelpoisia kruununmetsiä liene paljon suurien tehdaspaikkojen lähettyvillä), joten siis asuntotilojenkin haltijat melkoiseksi osaksi saisivat toimeentulonsa maanviljelyksestä, vaikkakin toisen palveluksessa. Sitäpaitsi on komitea ajatellut ne useissa tapauksissa jonkinlaiseksi välimuodoksi, koska se on varannut niille mahdollisuuden suurentua vastaisuudessa maanviljelystiloiksi.

Uutisasutuksen tarkoitusperät, tilaisuudet sen harjoittamiseen ja sen elinkeinollinen luonne määräävät edeltäpäin uutisasukasmateriaalin: ne ikäänkuin antavat tälle tietyt ääriviivat. Niinpä on itsestään selvä komitean ehdottama säädös, että uutisasukkaat ovat etupäässä otettavat tilattoman väestön keskuudesta. Komitea on kuitenkin vielä tehnyt pienemmäksi sen kansalaispiirin, joka uutisasutuksessa voi tulla kysymykseen. Ensiksikin ehdottaa se kokonaan estettäviksi pääsemästä valtionuutisasukkaiksi ne kansalaiset, jotka

1) ovat kansalaisluottamuksensa menettäneinä tahi syytteenalaisina rikoksista, joista kansalaisluottamuksen menettäminen voi olla seurauksena;

2) viimeisten neljän vuoden aikana ovat tuomitut tahi syytteenalaisina siitä, että ovat käyttäneet yhteismetsää toisin kuin on luvallista tai haaskanneet kruununmetsää tai kruunulle muuten kuuluvia puita, että ovat saattaneet itsensä vikapäiksi luvattomaan paloviinan valmistukseen tahi toistettuun luvattomaan väkiviinan tai mallasjuoman myymiseen, miedommat väkijuomat siihen luettuna; tahi

3) ennen ovat hallinneet kruunun metsätilaa, mutta viimeisten kymmenen vuoden kuluessa menettäneet vuokraoikeutensa. Kuitenkin voidaan tehdä poikkeus siitä, mitä 1–3 kohdassa on säädetty, kun erinomaiset syyt sitä vaativat» (s. 326).

Tämän rajoituksen kautta on uutisasutuksesta tahdottu sulkea pois kaikki kelvottomat ainekset. Niin tärkeä kuin tämä näkökohta onkin, täytyy kuitenkin komitean esittämää menettelyä pitää liika jyrkkänä mitä tulee 1) ja 2) kohtaan. Jo yleisen yhteiskunta-moraalin kannalta ei voi hyväksyä ehdottoman hylkäämistuomion julistamista langenneista. Ja jotenkin ehdoton on komitean kanta, sillä säädös erinomaisista syistä on takaportti, josta vain harva pääsee sisälle. Tämä on sitä sopimattomampaa kuin kysymyksessä ovat alimmat yhteiskuntakerrokset. Heidän keskuudessaan johtuvat rikokset usein enemmän tapojen yleisestä alhaisuudesta kuin luontoperäisestä kunnottomuudesta, voipa monesti rikokseen suorastaan pakottaa kurja asema.

Sen lisäksi ehdottaa komitea vielä tarkkaa valintaa niiden suhteen, jotka ovat oikeutetut uutisasukkaiksi pyrkimään. »On erityisesti pantava painoa hakijain persoonallisiin ominaisuuksiin: heidän raittiuteensa, työkykyynsä ja ammattitaitoonsa» (s. 250). Takeeksi työkyvystä on uutisasukkaiksi etupäässä otettava henkilöitä, jotka ovat parhaassa miehuuden ijässä, 25–50 ikävuosien välillä. Sitäpaitsi on itse ansaitun rahasäästön olemassaoloon pantava merkitystä, sillä se on »hyvä todistus hakijan kyvystä ja luotettavaisuudesta ja olisi sen vuoksi alakomitean mielestä yhtä hyvin kuin hakijan muut ominaisuudet otettava huomioon» (s. 281). Rahasäästön suuruudesta sanotaan, että »tavallinen renki tai työmies, tarkasti eläen kyllä saattaa vuosipalkastaan säästää sen verran, että hänellä esim. 25-vuotiaana on pieni, pariin sataan markkaan nouseva pääoma» (s. 250).

Mitä ensiksikin raittiuteen tulee ei se ole uutisasutuksessa sen tähdellisempi kuin elämän muillakaan aloilla. Senvuoksi ei sitä käsittelevälle lainsäädännölle ole komitean mietintö oikea paikka. Sitäpaitsi ei raittiusaate ole vielä niin laajalle kansamme syviin riveihin levinnyt, että ei-raittius olisi epäämätön merkki siveellisestä heikkoudesta. Sen lisäksi johtaa aineellisen edun liittäminen jonkin aatteen tunnustamiseen helposti ulkokultaisuuteen. Muuten ei komitea ole pienimmälläkään tavalla suvainnut määritellä, mitä se tarkottaa sanalla raitis ja mitä todistuksia se vaatii ihmisten raittiudesta.

Alin ikäraja 25 vuotta on mielestämme liika korkea, sillä jo paljoa ennemmin alkaa mieskuntoisuuden aika ja oman kodin perustamisen tarve. Muuten on ikärajain asettaminen jossain määrin sopimatonta senvuoksi, ettei ikä ole työkykyisyyden mitta muuta kuin suurissa piirteissä.

Rahasäästön olemassaolosta täytyy kyllä puhtaasti teoreettiselta kannalta katsoen olla komitean kanssa samaa mieltä. Kuitenkin täytyy käytännöllisistä syistä pitää siihen perustuvaa etusijaa arveluttavana. Joskin 25-vuotiaalla rengillä tai työmiehellä, kun hän on tarkasti elänyt (joka muuten ei vielä ole yleisesti oivallettua), voi olla 200 mk:n säästö, ei sen keräämiseen köyhissä oloissamme ole aina tilaisuutta suuren perheen isälle. Kuinka monta sellaista työmiestä tai köyhää torpparia niin kunnollista väkeä kuin he samalla ovatkin, löytyykään maassamme, jotka töin tuskin jaksavat hankkia itselleen ja perheelleen edes riittävän elannon! Sitäpaitsi kadottaa säästöjen olemassaolo paljon merkitystään senkin kautta, että sen kokoamiseen ajateltua aikaa naimattomille, aina 25-ikävuoteen saakka, täytyy pitää liika pitkäksi laskettuna, koska ikärajaa on paljo alennettava.

Näin ollen ei voi myöntää, että komitea olisi onnistunut ehdottaessaan uutisasukasmateriaalin valikoimista yllä esitetyn laiseksi. Sellainen valikoiminen ei anna mitään takeita siitä, että uutisasutukseen pääsemisessä on valmistettu etusija tilattoman väestön parhaille aineksille. Etusija on vain niillä, jotka jo ovat ehtineet kohota verrattain suotuisiin oloihin. Nähtävästi on komitea lähtenyt siitä käsityksestä, että olemassaolon taistelu on puhdistava kiirastuli. Mutta samalla on se unohtanut, että tässä taistelussa aina sortuu paljon kaunista ja hyvää ja taas vähemmän kunnioitettavaa pääsee voitolle. Varsinkin on niin asianlaita, kun on kysymys kansankerroksista, jotka elävät kovin epäsuotuisissa oloissa. Ja nekin paremmat ainekset, jotka lopulta pääsevät kohoamaan, ovat voineet menettää muissa suhteissa yhtäpaljon kuin ovat saavuttaneet aineellisessa.

Tilasuuruudelliselta luonteeltaan olisivat maanviljelystilat pientiloja. Tämän perustelee komitea seuraavasti: »Jotta tämä päämäärä, maan hankkiminen tilattomalle väestölle, voitaisiin saavuttaa niin täydellisesti kuin olosuhteet myöntävät, olisi kuitenkin välttämätöntä, että muodostettavia tiluksia, erityisiä poikkeuksia lukuunottamatta, ei tehtäisi sen suuremmiksi kuin että kunkin maanviljelys olisi hoidettavissa sitä asuvan perheen omilla voimilla, korkeintaan jonkun harvan palkollisen avulla. Ilman tätä rajoitusta supistuu uudistilojen lukumäärä melkoisesti.» Ylimalkaan tulisi maanviljelystilojen olla noin 10 ha:n suuruisia. »Mutta koska sekä luonnossa (maanlaatu, ilmanala) että yhteiskunnallisessa elämässä on selvään huomattavana tässäkin suhteessa eroavaisuuksia, on alakomitea katsonut tarpeelliseksi ehdottaa, että vastedes perustettaville maanviljelystiloille voisi myöntää viljelysmaata 5:stä hehtaarista aina 20:een, jopa poikkeuksena 30:eenkin hehtaariin saakka» (s. 129).

Maanviljelystilain maaluonne ei tulisi olemaan itsenäisten maaomistusten. Kokemus on taivuttanut eri kansojen lainsäätäjät ryhtymään erityisiin toimenpiteisiin yleisillä varoilla perustettujen talonpoikaisviljelysten suojaamiseksi ja pystyssä pysyttämiseksi. Tämän päämäärän saavuttamiseksi ei ole ollut mahdollista välttää maanomistusoikeuden rajottamista tavalla tai toisella ja tuloksina tämänsuuntaisista lainsäätämistoimista on sen vuoksi ollut välimuotoja vuokratilojen ja itsenäisten maanomistusten välillä» (s. 223). Tällaista välimuotoa ehdottaa komitea meidänkin valtionuutisasutuksessamme otettavaksi käytäntöön. Se nimittää sitä itse elinkautiseksi vuokraksi.

Tämä nimitys ei kuitenkaan vastaa ehdotetun hallinto-oikeuden olemusta, yhtävähän kuin perinnöllinen vuokra, kruununtilojen vanha hallinta-oikeus tai muut käytännössä esiintyvät nimitykset. Komitea on tahtonut luoda institutsionin, joka toiselta puolen takaa uutisasukkaalle ja hänen perheelleen yhteiskunnallisen vapauden, toiselta yhteiskunnalle uutistilain tarkoituksenmukaisen käytön. Se asettaa uutisasukkaalle tilansa hallinnassa tietyt rajoitukset. Ennen kaikkea se sulkee pois järjettömän mielivaltaisuuden, kuten tiluksien hävittämisen j. n. e. Sen lisäksi se kieltää tietyt tilan haltijalle tai yhteiskunnalle vaaralliset toimenpiteet, kuten tarpeettomain velkain ottamisen, liikapitkälle menevän osittamisen, useampien tilain keräämisen yksiin käsiin j. n. e. Kuten näkyy eroaa se suuresti nykyisestä maanomistusoikeudesta. Sen avulla on koetettu karsia pois tämän epäkohdat, mutta säilyttää hyvät puolet. Mutta kuitenkaan ei sen ja tämän välillä ole mitään periaatteellista erotusta vaan erotus on kokonaan asteellinen. Mitään täydellistä maan omistusoikeutta ei meillä nimittäin ole, vaan lainsäädäntömme on jo tunnustanut sen periaatteen että, missä yleinen hyvä sitä vaatii, valtiolla on oikeus ja valta maahan sen n. s. »omistajan» edellä. Ei nimittäin löydy mitään maanomistusta meillä, joka ei olisi pakkoluovutuslainsäädännön alainen. Komitean ehdotus menee vain pitemmälle jo kulettuun suuntaan tai oikeastaan palaa se takasin jotenkin likelle entisajan yleistä hallinta-oikeutta maassamme, sillä komitean ehdotus on suurimmaksi osaksi vain 1700-luvun lainsäädännön ja lainkäytön uudestaan sovelluttamista. Ja tähän on komitealla ollut hyvät syynsä. Tieteen teoriassa on jo aikoja hyljätty tuo yhteiskunnalle niin vaarallinen roomalaisoikeudellinen maanomistusoikeus ja käytännöllinen kokemus on ulkomailla jo saattanut muutamissa valtioissa palaamaan osaksi takasin entisajan koeteltuihin muotoihin yhteiskunnan etujen valvomiseksi maan hallinnossa. Joskaan ei komitea näin ollen ole luonut tässä suhteessa mitään itsenäistä tai uutta, vaan on ainoastaan tahtonut johdonmukaisesti sovittaa taas uudestaan hyväksyttyä ja jo osaksi käytäntöön otettua aatetta, on sille kuitenkin annettava täysi tunnustus siitä, että se on järjen vaatimuksia noudattaen tahtonut ottaa varteen ajan antamat opetukset. Komitean ehdotuksen yksityiskohtaisesta sisällöstä teemme jälempänä selkoa.

Asuntotilojen suuruudesta taas sanotaan seuraavaa: »Koska asuntotilojen tarkoituksena ainoastaan olisi tarjota työmiesperheelle kunnollinen asunto ja sen ympärille sen verran maata, että perhe siitä voisi saada elatusta yhdelle lehmälle sekä pienen peltotikun perunamaaksi, on alakomitea katsonut, että tällaisille tiloille pitäisi yleensä myöntää 1 hehtaari viljelyskelpoista maata. Mutta tässäkin kohden alakomitean mielestä pitäisi suoda tilaisuutta sellaisille vaihteluille, joita paikalliset olot vaativat, ja sen vuoksi olisi asuntotilojen perustaminen sallittava, joille myönnettävä viljelyskelpoinen maa vaihtelee aivan vähäisestä tilkusta aina 2:een hehtaariin saakka» (s. 221).

Asuntotilojen maaluonne tulisi olemaan määräaikaisten vuokratilain. Tämä sen vuoksi, koska tällainen, etupäässä palkkatyöllä itseänsä elättävä väestö joutuu aikoina, jolloin työansio käy niukemmaksi, helpommin kuin vakituiset maanviljelijät tiukalle sekä ryhtyy puutteesta hätääntyneenä tekoihin, jotka tuottavat naapureille ja valtion metsäomaisuudelle vahinkoa. Varsinkin yksinäisten metsämökkien suhteen on tarpeellinen kurinpito vaikea ylläpitää, koska sattuvia rikoksia vieraitten miesten puuttuessa useinkin on mahdoton näyttää toteen. Alakomitea on sen vuoksi katsonut luonnolliseksi, että valtion tulisi niihin nähden pysyväisesti pidättää itselleen suurempi mahdollisuus karsia pois sopimattomat ainekset (s. 234–235). Vuokra-ajan pituus tulisi olemaan 25 vuotta. Mutta niin pian kun asuntotilan haltija tavalla tai toisella voi sitä laajentaa maanviljelystilan vertaiseksi, niin pian hän myös olisi oikeutettu pääsemään elinkautisesta vuokraoikeudesta osalliseksi (mietintö n:o 1, s. 235).

 

Uutisasutuksen teknillinen järjestäminen tulisi komitean mietinnön mukaan olemaan seuraavanlainen.

Ensiksikin on uutisasumuksien perustamisessa noudatettava sitä yleistä periaatetta, että ainoastaan nykyoloissa elinvoimaisia uutistiloja muodostetaan. Maanviljelystiloja on perustettava paikkoihin, »joissa viljelys oikein hoidettuna ja tarpeellisen valmistusajan kuluttua olevaisissa oloissa otaksuttavasti itsensä kannattaa». »Laajaperäinen maaperää uuvuttava maanviljelys saattaa kyllä jonkun aikaa menestyä köyhällä alaarvoisellakin maalla, mutta odottaa sopii, että valtion toimenpiteet tarkoittavat vain pysyväisiä parannuksia, välttäen kaikkea, mikä johtaisi rosvoviljelyksen Suomessa liiaksikin tunnettuja nylkykeinoja käyttämään» (s. 196). Asuntotilojen »syntymistä ei tulisi sallia muualla kuin missä työväellä todella on pysyväistä työtä tarjolla» (s. 235).

Toiselta puolen tulisi saada perustaa sekä yksinäistiloja että ryhmäasutuksia eli naapuristoja, joiksi komitea niitä nimittää. Kuitenkin tulisi uutisasutuksen tapahtua etupäässä viimeksi mainitunlaisessa muodossa. Kaukaisiin kruununmetsiin asettuvat saavat nim. etupäässä taistella »kulkuneuvojen kehnoutta tahi suoranaista puutetta ja tarpeellisen liikepääoman sekä luoton puutetta vastaan». »Yllämainituista epäkohdista on ensimäinen poistettavissa tuntuntuvasti lievennettävissä ainoastaan vähitellen pidempien aikojen kuluessa ja sittenkin se voi täysin tyydyttävällä tavalla tapahtua ainoastaan siellä, missä ei asutuksen harvalukuisuus tee tarpeellisia kustannuksia suhdattoman kalliiksi. Myöskin toisen suhteen on asutuksen taajuudella välittömästi merkitystä, sillä onnistuakseen terve lainausliike pikkuviljelijäin keskuudessa edellyttää henkilöitten ja paikallisten olojen tarkkaa tuntemista sekä tehokasta valvontaa lainanantajain puolelta. Nämä molemmat tärkeät seikat viittaavat siis selvästi siihen, että uutisviljelys tästälähtien etupäässä olisi suunniteltava semmoisiin seutuihin kruununmetsissä, missä on mahdollista ryhmittää uutistilat varsinaisiksi, verrattain tiheään asutuiksi kyläkunniksi eli naapuristoiksi» (s. 201–202).

Tilojen muodostamisessa olisi otettava huomioon, mitä ensiksikin tiluksien katsomiseen tulee, että niiden tulee olla paitsi tonttipaikkaa vain viljelyskelpoista maata, likellä toisiaan, yhdessä lohossa, kun ovat kysymyksessä suo- ja asuntotilat, muulloin korkeintaan neljässä. Metsätiluksista ehdotetaan säädettäväksi, että aina on muodostettava yhteismetsiä, missä se vain on mahdollista, muussa tapauksessa annetaan uutistiloille määräaikainen oikeus kotitarvepuitten saantiin kruunun metsistä ilman lunastusta. Muuten on »yhteismetsän laajuus määrättävä huolimatta siitä, missä kunnossa sillä kasvava metsä luovuttamisen aikana on, ja silmällä pitäen, että se järkiperäisen hoidon alaisena vastaisuudessa voi täyttää osallisten kohtuullisia puutavaratarpeita edellytyksellä, ettei heidän keskuuteensa perusteta erityisiä, isohkoa puutavaramenekkiä vaativia laitoksia ja että rakennusten palovakuutuksesta on pidetty huolta» (s. 211). Jos yhteismetsä luovutettaessa ei vielä tuota tarpeeksi puutavaraa, on tiloihin liitettävä oikeus saada kotitarvepuunsa ilmaiseksi kruununmetsistä. Vielä on uutistiloihin luovutettava metsälaidunta, missä se vain on mahdollista, mutta aina yhteislaiturnen muodossa.

Toiseksi tiluksien verollepanosta ehdottaa komitea säädettäväksi, että maavero on laskettava alhaiseksi, »koska pikkutilain verokyky melkein yksinomaan riippuu viljelijänsä omasta työkyvystä», että kerran pantua maaveroa ei saisi myöhemmin korottaa ja että manttaalin tulee olla vain »peruste sille määrälle, jolla maanviljelystilain tulisi vapaavuosien päätyttyä ottaa osaa tientekoon ja muihin yleisiin rasituksiin» (s. 256–257).

 

Kun uutistila on muodostettu, seuraa sen asuttaminen ja kuntoonpano. Tämän saavuttamiseksi ehdottaa komitea seuraavia toimenpiteitä.

1:o. Maanviljelystila on luovutettava uutisasukkaalle aluksi vain 10 vuoden koekaudeksi.

»Uutisasutusta alotettaessa ei nim. voida varmuudella sanoa kykeneekö asukas todellakin toteuttamaan aikomuksensa ja luomaan taloudellisesti itsenäisen maanviljelystilan. Vasta kun hän on, viljelemällä vissin alan maata ja hankkimalla tilalle tarpeelliset rakennukset, näyttänyt pystyvänsä elättämään ja todella elättävänsä itsensä pääasiallisesti maanviljelyksellä, vasta silloin hän alakomitean mielestä tarjoaa kruunulle sellaisen vakuuden, että se vaaratta saattaa antaa hänelle niin varman hallinta-oikeuden kuin sen ehdottama elinkautinen vuokra sisältää» (s. 223). Koekauden aikana voidaan uutisasukas häätää tilaltaan, jos hän ilmeisesti laiminlyö tilan kuntoonpanoa tai tulee tuomituksi tietyistä rikoksista.

Tällaista koekauden määräämistä on pidettävä erittäin tähdellisenä. Se tekee tarpeettomiksi kaikki yksityiskohtaiset pätevyysehdot, ja valmistaa siten tilaisuuden uutisasukkaaksi pääsemiseen kaikille, jotka siihen vain pystyvät. Ne taas, joilla ei ole vilpitöntä aikomusta, eivät silloin uutisasukkaiksi yritäkään. Kuitenkin on silloin pidettävä siitä huolta, että kaikki mielivaltaisuus valvojain puolelta on estetty. Sen vuoksi on uutisasukkaan velvollisuudet ja niiden laiminlyömisien seuraukset yksityiskohtaisen tarkasti määriteltävät. Tätä näkökohtaa ei komitea ole tarpeeksi silmällä pitänyt. Väliaikaisen kontrahdin luonnoksessaan ei se nim. mainitse tästä mitään.

2:o. Valtion on järjestettävä uutisasukkaan taloudenhoito koekautena.

»Asukas on velvollinen tarkasti noudattamaan niitä erityisiä määräyksiä, joita tilain yksityisten sekä yhteistenkin tilusten rakentamisesta, viljelemisestä ja käyttämisestä tahi naapuriston yhteisten tarkoitusten edistämiseksi» (s. 328) viranomaiset antavat. Sitäpaitsi on valtion ryhmäasutuksilla itse rakennutettava tilojen kaikki tärkeimmät rakennukset, kuten »tuvan, kamarin ja etehisen sisältävän asuinrakennuksen sekä tallin ja navetan». Tämän toimenpiteen perustelee komitea sillä, että »valtio useimmissa tapauksissa voi ottaa tarpeelliset puut omasta metsästään ja laskee niiden hinnan hyvin alhaiseksi», kun taas, »jos uutisasukkaat itse rakentavat huoneensa, he helposti joutuvat kalliitten urakoitsijain, ehkäpä keinottelijainkin käsiin, joita yhtäaikaa verrattain pienellä alueella suoritettava runsas työ kaiketi houkuttelee paikalle» (s. 295).

3:o. Valtion on annettava uutisasukkaalle aineellista apua, jotta hän jaksaisi suorittaa kuntoonpanon.

Ensiksikin on valtion »niille asukkaille, jotka se ottaa omalle alueelleen, laitettava maat semmoiseen kuntoon, että viljelys heidän sinne muutettuaan heti voi alkaa ja ettei heiltä missään tapauksessa viljelysmaasta vaadita erityistä lunastusta» (s. 206). Varsinkin kun suomaat ovat kysymyksessä, »ovat kaikki tarpeelliset kanavoimis- ja ojitustyöt, sarkaojia lukuunottamatta, suoritettavat valtion kustannuksella, ennenkuin viljelykseen kelpaavat suomaat jätetään uutisasukkaiden haltuun» (s. 207). Sitäpaitsi on uutisasukkaille myönnettävä vapaavuosia, korkeintaan 5. Lopuksi on heille vielä annettava valtiolainoja perustamiskustannuksien suorittamiseksi. Maanviljelystilain haltijoille olisi annettava 500–2,000 markkaan, asuntotiloille korkeintaan 500 markkaan. Lainain takaisin maksaminen tulisi tapahtumaan kuoletuslainan muodossa, siten että »korotetaan vuotuista vuokraa määräajaksi, enintään 25 vuodeksi, sen verran että laina ynnä vuotuinen korko tulee mainitun ajan kuluessa täysin maksetuksi» (s. 317–318).

4:o. Uutisasukas on asetettava erityisen silmälläpidon alaiseksi koekaudeksi.

 

Kuitenkaan ei vielä pelkkä uutisasutuksien perustaminen anna takeita siitä, että tarkoitusperä, johon uutisasutuksella on pyritty, on pysyväisesti saavutettu. Vielä on huolehdittava siitä, että toimeenpantu uutisasutus tulee vastaisuudessa säilyttämään yleisen luonteensa. Sillä joskin alkuaikojen järjestymättömät olot ovat jo ohitse ja elämä uutistiloilla edistynyt säännölliseksi, eivät suinkaan ole samalla kaikki vaarat hälvenneet. Kaikki ne epäkohdat, jotka maataloudessamme vanhoilla asutuksilla ovat huomattavissa, vaanivat yhä tilaisuutta päästäkseen uutisasutuksienkin menestymistä jäytämään. Viimeksi mainittujenkin olot tulisivat ennenpitkää nurinkurisiksi ihmisluonteelle maanomistuksessa ominaisten heikkouksien, aikamme kapitalistisen asiain järjestyksen ja vallitsevien perintöolojen vaikutuksesta.

 

Ensiksi mainitussa suhteessa on huomattava varsinkin seuraavaa.

Ryöstöviljelyksen harjottamisen helppous saattaa vähemmän lujat luonteet pian siihen turvautumaan.

Yleisiä rasituksia, joiden tarkkaa suorittamista vaatii enemmän yleinen kuin yksityinen etu, ovat yksityiset valmiit lyömään laimin sopivissa tilaisuuksissa. Missä kysymyksenalaisia rasituksia on paljon, kuten suoasutuksilla, on niiden huonosta täyttämisestä koituva vaara sitä uhkaavampi.

Metsät tullakseen järkiperäisesti hoidetuksi, vaativat suunnitelmaa, josta hyödyn suureksi osaksi saavat vastaiset polvet. Sellaisesta yksityisten etujen syrjäyttämisestä korkeampien näkökohtien tieltä ei edes kunnallisen yhteisomistuksenkaan muoto vielä sinänsä anna riittäviä takeita. Varsinkin on niin asianlaita, missä omistava piiri on siksi pieni, että yksityiset edut ovat etusijalla.

Helppous päästä vapaaksi huolista n. s. syytingin avulla viekottelee tämän sopimiseen ennen aikojaan. Toiselta puolen nuoren väen kärkkäys isännäksi pääsemiseen tekee kohtuuttomat ehdot mahdollisiksi, erittäinkin kun syytinki sovitaan vierasten välillä.

Maamiehen kiintymys maahansa on usein niin voimakas, että hän mieluummin on valmis jäämään kotoisille konnuilleen, vaikka siellä ei olisikaan tarjona hänelle riittävän toimeentulon mahdollisuudet, kuin lähtemään maailmalle etsimään parempia ansiopaikkoja. Toiselta puolen vaikuttaa liika kilpailu maanomistukseen pyrkiväin keskuudessa, että he ovat taipuvaiset laskemaan tarvitsemansa maa-alan suuruuden liika pieneksi. Tämä kaikki antaa aihetta liika pitkälle meneviin osittamisiin.

Kaikkien näiden vaarojen torjumiseksi ehdottaa komitea seuraavia toimenpiteitä.

1:o. Valtion on pidätettävä itselleen irtisanomisoikeus, hyväksymisoikeus haltijain vaihdossa ja lannan vienti tilalta on kiellettävä.

Mitä erityisesti valtion irtisanomisoikeuteen tulee, ehdottaa komitea, että valtio pidättäisi itselleen oikeuden häätää uutisasukas, jos tämä

1) lyö tuntuvasti laimin tilansa viljelemisen;
2) käyttää yhteismetsää luvattomalla tavalla tai haaskaa kruununmetsää;
3) harjottaa luvatonta viinanpolttoa tai uudistettua salakapakoimista;
4) viettää tai sallii tilallaan pahantapaista ja irstaista elämää; tai
5) tekee itsensä vikapääksi rikokseen, josta seuraa kansalaisluottamuksen menettäminen.

Mitä tulee valtion irtisanomisoikeuteen siinä tapauksessa, että asukas lyö laimin viljelyksen, panemme siihen aivan erityistä painoa. Käsitettynä sanain laajimmassa merkityksessä voisi se olla koko maaluonteen oleellisimpia kohtia. Tällöin on viljelyksen laimiin lyömisellä ymmärrettävä viljelystilaisuuksien laimiin lyömistä yleensä. Silloin ei se yksistään riitä, että viljelyksen jo kerran saavutettu absoluuttinen kanta tilalla pysytetään entisellään, vaan yhtä lailla on käytettävä uudet olojen kehittyessä ilmaantuvat tilaisuudet viljelyksen edistämiseen, tapahtuuko tämä sitten viljelyksien pintaalallisen laajentamisen tai voimaperäisempiin menettelytapoihin siirtymisen kautta. Ajateltakoon esim. että tietystä uutistilasta vastaisuudessa menekki- ja asutussuhteiden sekä menettelytapojen parannuttua voi kaksi tai useammat perheet saada toimeentulonsa sen sijaan kuin tätä nykyä vain yksi. Silloin ei perustajaperheen hallussa saa olla enempää maata kuin mitä se ajan vaatimuksien mukaisesti jaksaa viljellä. Loppu on luovutettava uudestaan asutettavaksi, jotta maataloudellinen vaurastuminen saa vapaasti kehittyä tarjolla olevia edellytyksiä myöten.

Kuitenkaan ei yksin riitä se seikka, että valtiolla on irtisanomis-oikeus siinä tapauksessa että viljelys laimin lyödään. Aina nim. on likellä se vaara, että valtio valvoo puolueellisesti vallassa olevien luokkain etua ja vasta sitten kääntää huomionsa vähempiväkisten asiaan kun jo on ehtinyt muodostua räikeitä epäkohtia. Sen vuoksi on myöskin jokaiselle kansalaiselle, jolla ei ole itsenäistä maanviljelystä, myönnettävä oikeus vaatia, että niin pian kuin jonkun uutistilan tuottokyky on siinä määrin muuttunut, että siitä saa useammat kuin yksi perhe toimeentulonsa, hänelle on tästä tilasta kohtuullista ostohintaa vastaan luovutettava niin suuri ala sellaista maata, joka on epätyydyttävässä viljelyksessä, kuin yksi perhe tarvitsee.

Joskin teoreettisesti oikeaksi on myönnettävä periaate, että jokaisella kansalaisella on yhtä suuri oikeus maahan, ei siltä kuitenkaan käytännöllisten näkökohtien vuoksi ole paikallaan vaatimus, ettei kenenkään perheen hallussa saa olla enempää objektiivisen arvon edestä maata kuin muillakaan on, vaikka tähän objektiiviseen arvoon ei luettaisikaan kuuluvaksi sitä arvoa, joka edustaa maahan sijotettua yksityistä työtä. Käytännössä on nim. perin vaikeata ratkasta milloin ja missä määrin objektiivisen arvon lisääntyminen on yhteiskunnan vaikuttamaa, milloin ja missä määrin taas viljelijän yksityisen kunnon. Tästä johtuva epävarmuus siitä, missä määrin kukin saa itse nauttia omien ansioittensa hedelmät lamauttaisi halun ryhtyä suurempiin parannuksiin ja täydellisempien menettelytapojen keksimiseen. Sen vuoksi on yksityisen yrittelijäisyyden säilyttämiseksi, joka taloudellisessa elämässä on niin tärkeä, tila sellaisenaan, vaikka sen tuottokyky monistuisikin, aina jätettävä kulloisellekin haltijalleen, jos tämä vaan sitä viljelee ajan vaatimuksia vastaavasti, käyttäköön hän sitten vieraita apuvoimia tai ei. Sen lisäksi on muistettava, että mitä korkeampaan viljelykseen edistytään sitä vaikeammaksi tulee suurviljelys toteuttaa. Maatalouden sisällinen luonto pakottaa meidät itsestään pienviljelykseen.

Näin käsittäen viljelyksen laimiinlyömisen ei hallintaoikeus voi koskaan muuttua ahdistavaksi pakkovaatteksi. Maanhallintaolot saavat silloin aina loppumattomiin seurata yleistä kehitystä ilman mitään räikeitten epäkohtien patoutumisia ja raskaita murtumisia. Silloin on kokonaan mahdoton myöskin asiain luonnoton tila, että suurin osa kansaa kärsii maanpuutetta samaan aikaan kun varsin pienellä osalla on hallussaan suunnattomat erämaat jotenkin täydellisessä autiuden tilassa, kuten nyt meillä.

Valitettavasti ei komitea selitä, mitä se tarkottaa viljelyksen laimiinlyömisellä. Lainsäädännössä niin tärkeä käsitteiden tarkka määritteleminen näyttää komitean mielestä olevan verrattain merkityksetön seikka. Kuitenkin mikäli komitean mietinnöstä yleensä voi päättää ei se viljelyksen laimiinlyömisellä tarkota muuta, kuin viljelyksen jo kerran saavuttaman absoluuttisen kannan päästämistä kouraan tuntuvasti alenemaan. Että tämä on tarkotustaan vastaamatonta, käy yllä sanotusta kyllin selville.

Niin paikallaan kuin tällainen irtisanomisoikeus onkin mitä ensimäiseen kohtaan tulee, täytyy sitä pitää 2, 3 ja 5 kohdan suhteen liika ankarana, 4 kohdan suhteen kerrassaan epäonnistuneena. Yhteismetsän ja kruununmetsän luvattoman käytön estämiseksi riittää kyllä syyllisen velvoittaminen korvaamaan tehty vahinko, vaikkapa sitten kaksinkerroin. Lailliseen edesvastaukseen tuomittu taas on jo saanut rangaistuksensa. Sitäpaitsi saisi hänen rikoksestaan kärsiä vielä viaton perhekin, jos hän häädettäisiin tilaltaan. Mitä taas 4 kohtaan tulee, on pahantapaisen ja irstaan elämän käsite siksi epämääräinen, että sen tulkitsemisessa on mielivallalla vapaat alat. On sen lisäksi pidettävä mielessä, että me paraillaan elämme siveellistä murrosaikaa. Vanhoillisuus saisi tuollaisesta säädöksestä vaarallisen aseen.

Muuten ovat 3, 4 ja 5 kohdassa mainitut asiat sellaisia ettei niillä ole mitään erikoisempaa yhteyttä puheenaolevan uutisasutuksen kanssa, joten niitten käsittelemisellekään ei kysymyksessä oleva lainsäädäntö ole oikea paikka.

2:o. Naapuristoja on kasvatettava itsehallintoon.

»Niin pian kuin naapuriston olot huomataan kyllin vakaantuneiksi, olisi naapuristolle myönnettävä itsehallinto sen yhteisiä asioita varten. Tällainen itsehallinto olisi välttämätön yhteismetsän, yhteisen laitumen ja kalaveden hoitoa ja käyttämistä sekä viemäriojien, teitten ja siltojen ylläpitämistä varten. Tätä itsehallintoa varten on alakomitea arvellut tarpeelliseksi kaksi elintä, nim. naapuristonkokouksen ja hallintolautakunnan. Asiain käsittelyä varten, joista asukkaat ovat oikeutetut itse päättämään, tai pyydettyjen lausuntojen ja selitysten antamista varten kokoontuu naapuriston kokous.» (s. 290.) Jokaisella tilan haltijalla on yksi ääni. Hallintolautakunta, johon kuuluu esimies ja kaksi jäsentä olisi juoksevain asiain hoitoa varten.

3:o. Yhteismetsien hoito ja nautinto on erityisesti järjestettävä.

Niiden ylin valvonta on annettava Metsänhoitohallitukselle. Paikallista valvontaa varten on kuhunkin yhteismetsään asetettava erityinen ammattitaitoinen metsänvartija. Jos metsäalan pienuuden vuoksi tämä kävisi liika rasittavaksi, on valvonta jätettävä lähimmälle kruununmetsänvartijalle tai jollekin osakkaalle. Tarkastukset hakkuun järjestämiseksi tulee toimittaa sen metsänhoitajan, jonka alaiseksi yhteismetsä on määrätty. »Mitä puutavarain jakoon tulee», esittää komitea »lienee se arvokkaampien puutavarain suhteen sangen vaikea ehkä mahdotonkin ilman että siitä osallisten kesken syntyy riitoja ja jatkuvaa tyytymättömyyttä. Nekin asukkaat, jotka eivät ehkä tarvitse rakennuspuita ensinkään, tulisivat tämän kautta siitä huolimatta niitä saamaan yhtä paljon kuin ne. joille niitä ei tulisi edes riittämään asti. Jo pienemmät eroavaisuudet jaettujen hirsipuiden laadussa olisivat sitäpaitsi omiansa herättämään naapurien kesken kateutta ja eripuraisuutta. Nämä vaikeudet voidaan alakomitean mielestä välttää siten, että puutavarat myydään hallintolautakunnan toimesta hakkuuloholla pidettävässä huutokaupassa pienissä erin ja joka tavaralaji erikseen. Poikkeuksena tästä menettelystä olisivat ainoastaan halot, jotka ovat kaikille tarpeelliset ja jotka, havupuu-, koivu- ja muut halot erikseen, jaettaisiin mitan mukaan yhteismetsän osakkaille. Määräys siitä, että halot ovat luonnossa jaettavat ilman välittävää huutokauppaa, turvaa jokaiselle, saamattomallekin tämän tärkeän puutavaralajin saannin. Samaa menettelyä voidaan ehkä ruveta noudattamaan myöskin erinäisten muitten puutavaralajien suhteen (esim. aidakset, seipäät)». Sitävastoin lienee luonnollista, että kilpailu osakkaille otollisten osto- ja maksuehtojen kautta tehtäisiin niin helpoksi kuin mahdollista. Tässä tarkotuksessa ehdottaa alakomitea,

että julkinen ilmotus siitä missä ja milloin huutokauppa pidetään, olisi tehtävä hyvissä ajoin sekä levitettävä osakkaitten kesken sopivalla tavalla;

että niinkuin jo on mainittu, puutavarat myydään pienissä erin joka pää tavaralaji erikseen sekä, mikäli mahdollista, huomioon ottamalla asutuksen kulloinkin vallitsevat olot ja yksityisten osakkaitten todelliset tarpeet; ja

että sivulliset olisivat velvolliset heti lunastamaan huutamansa tavarat käteisellä rahalla, mutta että osakkaalta vaadittaisiin rahamaksu vasta, jos hänen huutonsa nousee tuntuvasti yli sen määrän, johon hän metsäosuutensa nojalla on oikeutettu. Sitäpaitsi olisi osakas, joka tiettävästi on suuremman puutavaramäärän taipeessa, hallintolautakunnan suostumuksella oikeutettu asettamaan hyväksyttävän takuun huutonsa vakuudeksi.» (s. 286–7.)

4:o. Syytinki on kokonaan kiellettävä. Tässäkin on menty liika pitkälle. Sen sijaan, että olisi tämän institutsionin huonot puolet vain karsittu pois, on sen hyvää tekevä vaikutuskin estetty. Ja kuitenkin on syytingillä aivan tavaton merkitys maataloudessa jonkinlaisena vanhuudenvakuutuksena. Samalla käy sen kautta mahdolliseksi se asiaintila, että maanviljelyksen johto pysyy aina herpoutumattomissa käsissä.

5:o. Valtion on pidätettävä itselleen hyväksymisoikeus tilojen yhdistymiselle ja osittamiselle.

 

Aikamme kapitalistinen asiain järjestys taas vaikuttaisi etupäässä seuraavaa, jos ei valtio ryhtyisi edeltäpäin ehkäiseviin toimenpiteisiin.

Pääoman keskittävä voima hävittäisi ennen pitkää vapaan talonpoikaissäädyn ja saattaisi sen sijaan suurtilalliset ja irtaimen maalaisköyhälistön.

Kapitalistinen lainausliike kiiruhtaisi virittämään ansojaan, varsinkin kun sille olisi tiloissa realivakuus.

Asukasten vaihdoissa tulisi tilain kauppaarvo eikä tuottoarvo määräämään hinnan, mistä haltija luovuttaisi tilansa toiselle. Se taas veisi yhä suurempiin improduktiivisiin velkoihin ja sitä tietä asukasten häviöön.

Tältä varalta ehdottaa komitea seuraavia toimenpiteitä.

1:o. Uutisasukas on velvollinen itse asumaan tilaansa eikä kellään saa olla yhtaikaa useampia kuin yksi tila.

2:o. Uutistilat eivät saa olla ulosoton alaisia.

3:o. Uutisasukkaille on taattava liikeluoton saanti kohtuullisilla ehdoilla. Tämän tarpeen tyydyttämiseksi on turvauduttava osuustoimintaan ja valtion avustamaan Osuuskassojen keskuslainarahastoon.

4:o. Uutistilat ovat perinnönjaossa arvioitavat niiden tuottoarvon eikä kauppaarvon mukaan. Kanssaperillisille on maksettava lunastus kahden vuoden kuluessa tilan haltuun ottamisesta, puolet kumpanakin vuonna, suorittamatta korkoa.

Täytyy huomauttaa sitä, ettei komitea ole ulottanut tuottoarvon perustaksi ottamista myös asukasvaihtoihin, jotka johtuvat tavallisista hallintaoikeuden siirroista.

 

Mitä lopuksi tulee nykyjään vallitseviin perintöoloihin, ovat ne sopimattomat ensiksikin siinä suhteessa, että ne vaikuttavat naimaoikeuden kautta hajottavasti perheen eheyteen. Varakkaammissa perheissä se ei niin tule näkyviin, mutta sitä räikeämmin köyhissä, kuten pikkuviljelijäin jälkeen jättämissä.

Sitäpaitsi on perintöoikeutemme tunnustama tasaarvoisuus perinnön jaossa sopimaton pientiloihin nähden. Silloin on tila, useissa tapauksissa, säilyäkseen suvussa, joko lohottava epäitsenäisiin osiin tai haltijaksi rupeevan on otettava niskoilleen velkataakka, jota hän ei mitenkään jaksa kantaa.

Tämän vuoksi ehdottaa komitea vielä seuraavia toimenpiteitä.

1:o. Naimaoikeus uutistiloihin on kiellettävä.

Kun mies on asukas, saa hänen jälkeen jäävä vaimonsa nauttia hänen elinkautista vuokraansa vain niin kauvan kuin hän pysyy leskenä, ja samoin jälkeen jäävä mies, kun vaimo on asukas. »Perhe ja kuolinpesä pysyvät tämän kautta koossa ja säilyttävät siten sen taloudellisen voiman, joka hajotessa hukkuisi, ja lapset saavat kasvaa ja nauttia kasvatusta vanhassa kodissa, kunnes he pystyvät itse kunnolla elatustansa hankkimaan» (s. 230–231). Sitävastoin ei komitea ole ottanut huomioon sitä tapausta, että molemmat aviopuolisot ovat tilan asukkaita. Useinhan voi niin käydä, että mies ja vaimo perustavat yhdessä tilan, jolloin molemmat ovat pidettävät yhtä oikeutettuna sen hallintoon.

2:o. Perinnönjaossa on yhtä perillistä erityisesti suosittava.

»Suhde useampien tasasukuisten perillisten välillä on jäljestettävä niiden perusteitten mukaan, jotka ovat voimassa yhtäperillistä suosivassa perintöoikeudessa jakamattomaan tilaan. Jos sitä ei tehdä, tulisi ehdotetuista aloista alituinen kauppatavara enemmän tai vähemmän liikkuvalle väestölle, jolla ei olisi siinä määrin harrastusta tilan hoidon ja paikkakunnan olojen parantamiseen, kuin sellaisella väestöllä, joka tietää, että tila tulee pysymään suvussa ja kulkemaan perintönä polvesta polveen» (s. 233).

 

Luonnollista on, että monet ehdotetuista toimenpiteistä uutisasutuksien pystyssä pysyttämiseksi ainoastaan siinä tapauksessa saavat käytännöllistä merkitystä, että uutisasukkaat ovat tarpeellisen silmälläpidon alaisina. Sen vuoksi ehdottaa komitea, että jokaisella kruunun metsätilalla on asutushallituksen toimesta aika ajoin ja ainakin joka kymmenes vuosi pidettävä katselmus. Jos silloin ilmaantuu semmoisia asianhaaroja, että asukas voidaan julistaa vuokraoikeutensa menettäneeksi tahi jos tila on jonkun hallussa, joka ei ole siihen otettu asukas eikä muuten laillisesti oikeutettu sitä hallitsemaan, niin toimitusmies tehköön asutushallituksessa sen vaatimuksen, johon asianhaarat antavat aiheita. Jos tällainen vaatimus tehdään, niin asutushallitus vaatikoon asukkaalta tai haltijalta kirjallisen selityksen ja antakoon sitten päätöksensä. Jos asukas julistetaan vuokraoikeutensa menettäneeksi, olkoon hänellä valta paikkakunnan tuomioistuimessa haasteen nojassa siitä riidellä. (s. 241–242.)

 

Uutisasutusjärjestelmän toimeenpanon on komitea ehdottanut sellaiseksi, »että jokaiseen paikkaan, jossa uutisasutusta tahdotaan harjottaa, asetettaisiin paikallinen uutisasutuslautakunta ja koko maalle erityinen keskusvirasto, asutushallitus» (s. 303). Tarkempaa ohjetta viimeksimainitulle ei vielä ehdoteta, mutta pääpiirteissään käy sen valta jo selville. Useissa tapauksissa ei se tulisi olemaan mikään itsenäisellä vallalla toimiva laitos, vaan sen yläpuolella tulisi olemaan osittain vielä senaatti. Tässä ei komitea ole ottanut askeltaan kokonansa. Jos uutisasutusta tahdotaan suurissa piirtein ja menestyksellä harjottaa, on sen toimi täydellisesti erotettava tavallisista, hitaista virkalaitoksista. Sitä varten on luotava oma itsenäinen virasto, laadultaan erikoinen, poikkeuksellisen tehtävänsä mukainen. Uutisasutushallituksen toiminnassa tulee olla aivan erityinen vauhti. Tällaiseksi ei se kuitenkaan komitean ehdotuksen mukaan tulisi. Näyttääpä siltä kun ei komitea olisikaan ajatellut pikaista apua tilattomalle väestöllemme, vaan enemmän ottanut asian hauskan kokeilun kannalta. Vaikka sen ehdottama uutisasutus tulisi pääasiallisesti olemaan juuri suoviljelykseen perustuvaa, katsoo komitea kuitenkin voivansa esittää hyväksyttäviksi seuraavat pykälät: II 22 §: »Jotta saataisiin viljelyskelpoisia tiluksia, joita käypi kruunun metsätiloiksi luovuttaminen, on vähitellen kruununmetsämaissa olevia hyvänluontoisia soita ja rämeitä kuivatettava» (s. 319), ja II 28 §: »Asutushallituksen on asia vähitellen hankkia tarkka ja kaikenpuolinen selvitys kruunun metsämaissa olevista vesiperäisistä maista, jotka voidaan kuivattamalla tehdä viljelykseen kelpaaviksi» (s. 320).

Martti Kovero.

Takaisin sisällysluetteloon

 


Henrik Ibsen.

Ibsen oli yksi niitä harvoja nykyajan näytelmärunoilijoita, jotka eivät ole kirjottaneet toimettomani ajanhuviksi. vaan yleisön siveelliseksi kasvattamiseksi. Hän tunsi itsessään halun vanhaan ylevään runoilijankutsumukseen, halun olla ihmisille oppaana ja johtajana. Hän ei tahtonut antaa heille vain kuvaa elämän ilmiöistä, vaan tahtoi heille kuvassa selittää, mitä elämä on, ja opettaa heitä oikein elämään. Että hän on tätä tahtonut, siinä on hänen suuruutensa. Mutta se ei ole hänelle onnistunut.

Hänen luokseen pakenivat kuluneen vuosisadan viime vuosikymmenillä keskisääty ja intelligensi aatteluttavina hetkinään, aina kun porvarillisen maailman rappeutuminen saattoi heidät harmin ja epätoivon tunnelmaan. Hänen luokseen pakenivat mietiskelijät, jotka olivat kadottaneet vanhan perinnäisen moralin eivätkä löytäneet mitään uutta. Hänen sanojaan vannoivat »uudenaikaiset» piirit, jotka kuvitelivat voivansa ylpeillä yhtä paljon vapaista siveyskäsityksistään, poroporvarimoralin voittamisesta, kuin myös kehittyneestä taiteellisesta sivistyksestään.

Näin on ollut asianlaita kaikissa germanilaisissa maissa, samoin myös Englannissa ja vieläpä Ranskassakin, jonka kansan kirkas hilpeä henki näyttäisi olevan aivan päinvastaista kuin Ibsenin synkkä olemus. Kaikissa näissä maissa on hän ollut johtotähtenä — ei hienoimmille ja syvimmille taiteilijoille, siksi oli hän liian epätaiteellinen, liian karkean-tendensimäinen, — vaan sille uudenaikaisesti sivistyneelle sukupolvelle, joka kasvoi 1880-luvun vaiheilla. Häntä käännettiin nuorten aikakauslehtiin, vapailla näyttämöillä häntä näyteltiin mielihalulla. Hänen taiteessaan täytynee olla pohjalla jotain yleismerkityksellistä, jotta hän saa niin erilaisten maitten ja rotujen yleisön itseään ymmärtämään.

Tosin on hänellä, siinä määrin kuin vain harvalla nykyaikaisella kirjailijalla, kerrassaan kansallinen leima (mikä näkyy enimmän hänen näytelmistään »Peer Gynt» ja »Brand»). Se onkin hyvin luonnollista. Maassa, mikä viime aikoihin saakka on ollut niin tarkasti suljettu nykyaikaisen kapitalismin välittäviltä vaikutuksilta, saattoi se ominaiskansallinen luonne, joka näkyy koko Norjan taiteessa, esim. musiikissakin, kauvan säilyä. Miten toisellaiseksi muodostakaan uudenaikainen kirjallisuus esim. Hollannissa ja Belgiassa, maissa, jotka ovat avoinna kaikille taloudellisesti kehittyneempäin naapurien vaikutuksille, samoin kuin kaikille taiteessa ja filosofiassa esiintyville hengenvirtauksille. Miten toisin taas Venäjällä, jonka kirjallisuuden viehätys suuresti johtunee siitä, että siellä on sivistyneessä väessä yhtyneenä yleismaailmallisuutta ja kansallista omalaatuisuutta: se elää läpi kaikki virtaukset, jotka Europaa liikuttavat, mutta elää ne venäläisen hengen uudesti-luomina.

 

* *
 * 

 

Norja oli vielä viime vuosikymmenille saakka alkukasvuisen talonpoikaiskansanvallan mallimaa. Voimakas talonpoikaisväestö eli hajallaan laveassa maassa kuin harva männistö avaralla nummella. Maan tuotanto oli suunnaltaan vielä pääasiassa omantarpeen tyydyttämistä; harvalukuisissa kaupungeissa oli käsityö ja yksinkertainen tavaratuotanto vallitsevana; kapitalismi oli idussaan, suurliikettä tuskin ensinkään ja luokkavastakohdat vähäpätöiset.

Ei ole vaikeata käsittää sellaisessa ympäristössä elävän kansan tapoja ja katsomuksia. Sellainen yhteiskuntatila synnyttää voimakkaita luonteita, mutta ahtaita henkiä. Yksilöllisyys muodostuu, mutta jää tukkeuksiin ahtaiden rajojen sisäpuolelle; kasvaa itsetunto, ylpeys: jokainen on vapaa kotonaan, maassaan; ihmisestä tulee riippumaton, tukeva, mutta hänen näköpiirinsä jää rajotetuksi ja hänen solidariteetituntonsa kehittymättömäksi.

Sellaisissa yhteiskuntaoloissa on tieteellisen ja teknillisen opin tarve tuiki vähäinen. Tuotantosuhteet eivät millään tavalla edistä sellaisen harjoittamista; älyllisiin askareihin taipuvaiset luonteet käyttävät henkiset kykynsä ja joutoaikansa kaavaopillista sekä siveellistä laatua oleviin teologisiin kysymyksiin. Henkisen elämän varsinainen edustaja, henkisten rientojen johtaja on pappi. Sivistys saa teologisen leiman, uskonopin sekä siveysopin pohtiminen ja jauhaminen on älyllisten harrastusten keskustana.

Yhteiskunnallisen ympäristön omalaatuisuudesta on Ibsen saanut kulmikkaan, alkukasvuisen individualisminsa omalaatuisuuden, — se on niin kokonaan toisellaista kuin Keski-Europan filosofinen ja taiteellinen individualismi, — samoin kuin ylpeän, taipumattoman totuudenrakkautensa ja jylhän voimansa. Mutta tämän ympäristön vaikutuksesta on myöskin selitettävissä täydellinen solidariteetitunteen puute hänen luonteessaan, hänen teostensa vahva moraliseeraava piirre, hänen sielullisten huomioittensa karkea piirto.

Juuri Ibsenin nuoruuden aikoina alkoi norjalaisen yhteiskunnan uudistuminen sisääntunkeutuvan kapitalismin vaikutuksen alaisena. Sanomme: sisääntunkeutuvan — sillä sehän on luonteenomainen merkki sellaisten taloudellisesti takapajulle jääneitten, erilleen suljettujen maitten kehityksessä, että kapitalismi vähemmin syntyy ja kasvaa yhteiskunnan tarpeista kuin tuodaan maahan ulkoapäin. Tämän mullistuksen vaikutukset ihmisten ajattelemiseen ja toimimiseen, heidän tapoihinsa ja käsityksiinsä ovat aiheena Ibsenin tunnetuimmissa näytelmissä. Mutta kaikissa hänen teoksissaan, niissäkin, joihin hän sai aiheen sankariajan kaukaisista tapahtumista ja luonteista, tuntuu, kuten luonnollista, että tuo kaikkien elämänarvojen kumoaminen, joka tekee arvioimisessa välttämättömäksi uuden mittapuun käyttämisen, on koskenut hänen tunneelämäänsä ja käsitystapaansa. Hänen käsityksensä ja tunteensa ovat sisääntunkeutuvan kapitalismin vaikutuksia esikapitalistisen, talonpoikaisen ja pikkuporvarillisen yhteiskunnan ihmiseen.

Ibsenin kuvaamassa yhteiskunnassa alkaa luokkaerotus pikku- ja suurporvariston välillä tapahtua. Talonpoikain ja pikkuporvarien paljostosta kohoaa joku osa onnen, sattuman, naimisen, petoksen, keinottelun j. m. s. kautta pääomanomistajiksi ja alkaa vanhan hallitsevan luokan, suurtilallisten, rinnalle muodostamaan uuden porvariston. Säännönmukainen kapitalistinen rikastumistapa yliarvon anastamisen kautta on vielä vähän kehittynyt; mutta sitä suurempi osa on keinottelulla. Siitä on puhe useammissa Ibsenin näytelmissä (m. m. »Yhteiskunnan tukeet», »Nuorten liitto»); se se on, joka silloin kun siirtomaita ei ole ja suurkaupan kehitys on heikkoa, pitää huolta alkuperäisen pääomankasaantumisen tapahtumisesta tuollaisessa takapajulla olevassa yhteiskunnassa. Välitöntä aihetta keinotteluun tarjoaa useissa tapauksissa kulkuneuvojen perinpohjainen uudistus; sen vaikutuksena on pienten kotoisten omistajain riistäminen enimmäkseen ulkomaalaisten seikkailijain, häikäilemättömäin onnenonkijain eduksi.

Köyhälistö on tässä yhteiskunnassa vielä vähäinen luvultaan, eikä sillä ole julkisessa elämässä kerrassaan mitään osaa; nykyaikaista »sosialista kysymystä» ei ole vielä olemassa. Päinvastoin: pääoman puutteen rinnalla on köyhälistön puute esteenä yhteiskunnan nopealle kehittymiselle. Paitsi pääomaa ja köyhälistöön kuuluvia työläisiä puuttuu vielä sopivia tuotannon johtajia, kotimaisia tieteellis-teknillisiä älyllisiä voimia. Niinpian kun kapitalistinen tuotantotapa alkaa kasvaa, täytyy tämä tarve täyttää osaksi ulkomailta. »Ainoastaan maahanmuuttaneilla perheillä», sanoo Bernick »Yhteiskunnan tukeissa», »on suuripiirteiseen liiketoimintaan tarvittavaa taitoa». Ja keinottelun kautta köyhtynyt Monsen »Nuorten liitossa» valittaa, että kaikki tärkeät työt, kuten teiden aukaseminen j. m. s., on jätetty »ulkomaalaisille ja vieraille».

Ulkoapäin maahan tuotu kapitalismi vaikuttaa tietysti toisella tavalla ihmisten tietoisuuteen kuin jos se syntyy kansallisten tuotantovoimain kehityksestä. Kummassakin tapauksessa on tuotantosuhteiden mullistuksesta seurauksena tapain ja siveyskäsitysten muuttuminen. Mutta ainoastaan jälkimäisessä tapauksessa, silloin nim. kun kapitalismi syntyy omain tuotantovoimain paisumisesta, tuntuu se kansalle yhteiskunnalliselta vapahdukselta, kohoamiselta korkeammalle elämänasteelle. Porvaristo ja porvarillinen älystö pudistavat silloin ilolla luotaan esikapitalistisen tilan, pikkuporvarillisen ahdashenkisyyden aatemuodot ja siveyskäsitteet. Hyppäys kapitalistiseen maailmaan tuntuu heistä hyppäykseltä vapauden valtakuntaan. Sellaisia voiman ja itsetunnon, elämänrohkeuden ja elämän varmuuden iloisia tunteita sitte runoilijat ja ajattelijat teoksissaan ilmituovat.

Mutta jollei maa omasta helmastaan kapitalismia siitä, vaan jos se vieraana hiipii sisään ja jäytää pois vanhan elämän hedelmän ennen kuin uusi vielä on kypsynyt, niin tulevat enimmiten sen raatelevat vaikutukset tuntumaan ihmisten tietoisuudessa. Vanhan kokoonluhistuminen on heitä kauhistuttava, ja uuden edessä, jota he tuskin voivat käsittää, seisovat he pelokkaina ja epävarmoina. Siveellisen olemassaolon vanha pohja luisuu pois heidän jaikainsa alta, ja niissä käsitteissä, joita kapitalismi luo, ei elämä heistä vielä pitkään aikaan voi tuntua kotoiselta. Heidän elämänkatsomuksensa, se ihanneluoma, jonka he tuovat päivänvaloon, on oleva heiveröinen niinkuin ennenaikaisesti synnyttäneen äidin hedelmä.

Ibseniä eivät ole syvimmin liikuttaneet kapitalismin vapauttavat, vaan raatelevat vaikutukset: ne ovat hänen taiteensa perustana. Hänen luomissaan elää kyllä tuo uusi tahto, uusi morali, uusi elämänperuste, mutta se ei ole tarpeeksi voimakas täydellisesti voittaakseen vanhan, läpitunkeakseen ja perinpohjin uudistaakseen koko siveellisen maailman. »Rosmersholmissa» sortuu vanha, jonka uusi tahto on sielustanut, yhdessä uuden perusteen kanssa, koska tuo uusi on ottanut olemukseensa liian paljon vanhasta.

Kuuluisimmissa teoksissaan saattaa Ibsen meidän nähtäviimme yhteiskunnan, missä vanhat olosuhteet kuin myös niistä johtuneet tavat ja siveyskäsitteet ovat jo täydellisesti hajoamassa. Perinnäinen elämänkatsomus on pikkuporvarillinen, mutta vapaan talonpoikaishengen vaikutuksesta sangen individualistisesti väritetty. Siinä ovat etumaisina kunniallisuuden, rehellisyyden ia tyytyväisyyden hyveet. Naisen asema on sellainen kuin se vanhoilta ajoilta on säilynyt: hänen alanaan on kotitehtävät ja äidin velvollisuudet; julkinen elämä kuuluu ainoastaan miehelle, joka pitää naisesta huolta avioliiton kautta.

Tämän pikkuporvarillisen siveyskannan juuria siinä mailmassa, jonka Ibsen nyt esittää, jäytää jo kapitalistinen hajotus. Kauhea ahneus ja rahanhimo valtaa ihmiset. Rajotettu omistus, pienet olot ja peritty elämäntapa eivät enää heitä tyydytä. Rikkautta tavottaa ja himoitsee kaikki. Se on perustamisten ja keinottelujen aikaa; uskollisuus ja rehellisyys häviävät; se joka on häikäilemätön ja viekas sekä osaa yksinkertaisia lähimmäisiään parhaiten pettää ja houkutella, pääsee kohoamaan. Uusia ihmistyyppejä ilmaantuu yhteiskuntaan: keinottelija, kiipeevä nousukas, juhlapuhuja, kouluuntunut kansansuosion tavottelija, joka peijailee hyötyäkseen pikkuporvarien lyhytnäköisyydestä ja herkkäuskoisuudesta valtiollisissa asioissa samalla tavalla kuin rahaa kokoava onnenonkija heidän taloudellisesta typeryydestään.

Uusien nousukkaiden luokka, muodostuva porvaristo, alkaa tuntea olevansa yläpuolella kansalaistensa suurta joukkoa, joka heitä kadehtii. Patriarkalis-ylimyksellinen maanomistajain sääty ei ymmärrä ensinkään sitä uutta mahtia, joka sen rinnalle kohoaa vaatien yhtäläistä yhteiskunnallista asemaa ja turmellen vanhoilta ajoilta periytyneet, arvossa pidetyt olosuhteet. »Kuinka te olettekaan», puhuu kamariherra v. Malsberg liikekeinottelija Monsenille, »vähentäneet sitä arvonantoa, jota rikkauden pitäisi vaikuttaman. Ei enää kysytä, miten omaisuus on hankittu tahi kuinka kauvan se on ollut perheen hallussa; kysytään vain: paljonko se ja se omistaa. Ja sen mukaan arvostellaan.»

Niin hajoavat perityt käsitteet. Vanha elämänosa ja vanha hyve: täyttää tehtävänsä rajotetussa piirissä, elää yhä edelleen isien olosuhteissa ja hiljaisen, kunniallisen elämän perästä kuolla samallaisissa elämänsuhteissa kuin missä oli syntynytkin, se ei ihmisiä enää tyydytä. Naisessa herää yksilöllisyys; hänelle häämöttää uudenaikaisen personallisuuden monipuolisten voimain ja taipumusten tietoisuus. Avioliiton elatuslaitos alkaa tuntua hänestä häpeältä.

Tähänastisten elämänohjeitten ahtaus ja pikkumaisuus käy ihmisille liian tukalaksi. Uudet olosuhteet kapinoivat vanhoja tapoja ja katsantokantoja vastaan, ne eivät enää sovi niihin, ne eivät tunnu ihmisistä enää välttämättömiltä, vaan tarpeettomilta. Vanha siveellisyys muuttuu sisällyksettömäksi ulkokiilloksi: sovinnaisuudeksi. Ken siinä pysyy, on uuden olemisen suhteen vastakannalla: hän elää valheessa. Hyveen ies, jota ennen kannettiin suosiolla, koska se tuntui hyödylliseltä, painaa nyt ihmistä, estää hänen sieluaan kasvamasta: hän tuntee olevansa vapautta vailla.

Sortua vapauden puutteeseen ja valheeseen, taikka kamppailla siitä ylös totuuteen ja vapauteen: siinä ovat ne vaihtoehdot, joitten välille Ibsen ihmisen asettaa. Ken jälkimäisen kykenee tekemään, on sankari, »aatelisihminen».

Tahtoa sitä, mutta ei jaksaa, janota vapautta ja totuutta, mutta sortua valheeseen, se on hänestä tragillinen kohtalo.

Mutta miten, millä tavalla pääsee ihminen pois valheesta ja kahleistaan?

Ibsen vastaa: personallisen tarmon kautta, kansanpaljostoa ja sen mielipidettä halveksimalla.

Ja onni, pelastus, missä se on?

Siinä samassa, vastaa Ibsen, individualismissa; oman persoonallisuuden kohottamisessa kaiken yleisen yläpuolelle, yksilöllisyyden asettamisessa itsetarkotukseksi.

Mutta yksityisen kohottaminen kansanpaljoston yläpuolelle (jonka yhteydessä erottamattomasti on tosielämässä aina paljoston käyttäminen välikappaleena personallisia tarkotuksia varten) tekee juuri tärkeän erotuksen suurkapitalistisen ja pikkuporvarillisen yhteiskunnan välillä. Siis se, mitä Ibsen taivastelee ja esittää ihanteena yhteiskunnallisen kehityksen virran koskettamalle pikkuporvaristolle, on taloudellisesti kehittyneitten maitten kapitalistinen todellisuus.

Pikkuporvari, joka tahtoo tulla suurporvariksi, tahtoo elää, ajatella ja toimia suurporvarillisissa olosuhteissa: siinä on sen totuuden ja vapauden ydin, jota Ibsenin sankarit halajavat. Hän on kehittyneeseen kapitalismiin pyrkivän pikkuporvarillisen kaipauksen runoilija. (Jatk.)

(Die Neue Zeit.) Henriette Roland-Holst.

Takaisin sisällysluetteloon

 


Kasakoista.

(Ajan merkkejä).

I.

Tarkastaessamme kauhistuttavia »rauhoitustoimenpiteitä», jotka Venäjän hallitus nykyään on suunnannut vallankumouksellista kansaa vastaan, kohtaamme me aina ja välttämättömästi tässä »rauhoitustyössä» erään sankarin, jonka petomaiset sankaruuden näytteet herättävät samalla kertaa mitä syvimmän inhon, säälin ja vihan tunteita. Ratsain hyvin syötetyn hevosen selässä, pyssy hartioilla ja nagaikka — orjuuden häpeällinen vertauskuva — kädessä — kasakka (puhumme nimittäin hänestä) tuntuu olennolta, jolla ei ole minkäänlaisia inhimillisiä ominaisuuksia. Lukiessasi sanomalehtiä, joiden palstat joka päivä ovat kirjavina petomaisuuksien kuvauksista, joita nämät rauhoittajat ovat harjoittaneet, — saat vähitellen sen vakuutuksen, että he eivät ole ihmisiä, sinun kaltaisiasi, — vaan erikoisia viekkaasti sommiteltuja pieksämiskoneita — niin suurella menestyksellä on itsevaltainen virkavalta osannut vuosisatoja kestäneen kasvatuksen avulla kitkeä pois näistä »ihmisistä kaikki, mikä on inhimillistä.

Ja kuitenkin, vaikka aikansa eläneellä hallitustavalla vielä on käytettävinään kymmeniä tuhansia tällaisia »koneita», on se samalla synnyttänyt myöskin olosuhteet, jotka järkähtämättömästi ja välttämättömästi johtavat siihen, että myöskin nämät koneet lakkaava olemasta sen puolustajia. Juuri siitä tahdommekin kertoa lukijalle tavattuamme äskettäin sanomalehdissä kaksi toinen toisensa jälkeen sivumennen välähtänyttä tietoa, jotka ovat lyhyenpuoleisia kylläkin, mutta erittäin paljon merkitseviä, kun on kysymys kasakoista.

Helmikuun keskivaiheilla ilmoitti eräs Donin kasakkain atamaneista vastatessaan tsaarin kiitoksiin palveluksesta, jonka kasakat olivat tehneet Japanin sodassa ja »rauhoittaissaan sisäistä kapinaa», tsaarin lähettiläälle ruht. Golitsynille kaikkien Donin edustajain nimessä, että kasakkain asevelvollisuus vaatii raskaita menoja heidän omista varoistaan, että ainoa heidän tulonlähteensä — maa — on tilanomistajain käsissä eikä siirry kasakoiden käsiin, ja että Donin kasakat kokonaisuudessaan pyytävät näiden lunastamista valtion laskuun.

Jo viidentenä päivänä tämän donilaisten tsaarin lähettiläälle tekemän pyynnön jälkeen oli valtioneuvostossa käsiteltävänä sotaministeri Rödigerin tekemä esitys, jossa neuvoston suostumusta pyydettiin siihen, että »valtion rahastosta luovutettaisiin seitsemän ja puoli miljoonaa ruplaa kasakoiden talouden avustani isäksi, syystä että 17% (113,377 henkeä) kaikesta kasakoiden miehisestä, työkykyisessä ijässä olevasta väestöstä on nykyään vakinaisessa palveluksessa». »Ei saata olla kiinnittämättä huomiota, — kirjotti sotaministeri esityksessään, — myöskin kasakoiden keskuudessa huomattavaan mielten kuohuun, joka johtuu siitä, että he haluavat päästä kotiin tahi perheittensä turvaamista samallaisella avustuksella, kuin on määrätty sotaan kutsuttujen kasakoiden perheille.» Valtioneuvosto katsoi välttämättömäksi oleellisesti kannattaa sotaministerin ehdotusta, mutta oli sitä mieltä, että ehdotettu summa oli »jossakin määrin liian suuri», — ja päätti valtiorahaston varoista luovuttaa sotaministerin käytettäväksi 5 12 milj. ruplaa kasakkaperheiden avustamista varten.

Niinmuodoin donilaiset eivät vielä oikein olleet ehtineet pyytääkään, kun he jo saivat yhtä ja toista, eivätkä ainoastaan he, vaan kaikki kasakat. Totta on, että donilaiset eivät sitä pyytäneet; totta myöskin, että miljoona ruplaa ja vähän yli, joka määrätystä summasta tuli heidän osalleen, tulee sananmukaisesti olemaan vain pisarana heidän kärsimyksiensä ja tarpeitensa meressä, pisarana, joka haihtuu siihen jälkeäkään jättämättä. Ja kuitenkin on mieltäkiinittävää ja mitä suurimmassa määrässä merkillistä se kiire, jota hallitus piti auttaakseen kasakoita, vaikka tuskin vielä oli saannut kuulla heidän pyyntöään. Ilmiö tämä on kuitenkin hyvin yksinkertaisesti selitettävissä.

Asianlaita on nimittäin se, että itsevaltaisen virkavallan tärkein tuki — kasakat — elää tätä nykyään täydellisen taloudellisen häviön aikaa. Vähääkään liiottelematta, nojaten suurimmaksi osaksi virallista tai puolivirallista alkuperää oleviin tosiasioihin voimme sanoa, että suurempi osa kasakoista on häviön partaalla kahdesta syystä, jotka ovat erittäin tärkeitä tekijöitä kasakkaelämässä nykyään, nimittäin:

1) kasakkataloudelle ylivoimaiset ja turmiolliset sotapalvelusta varten käytetyt menot, ynnä taloudellisesti tuottamaton ajan hukka, joka aika käytetään tähän palvelukseen ja sen vaatimiin valmistuksiin; ja

2) vuosi vuodelta yhä enemmän ja uhkaavammassa asteikossa kasvava maan vähyys.

Nykyään kun hallitus jo on kutsunut »rauhoitustyöhön» kolme ikäluokkaa ja sanomalehdistössä käy huhu, että neljäskin kutsutaan, tulee kasakoiden sotapalvelus miltei loppumattomaksi, ja kasakkatalous, joka muutenkin töin tuskin kannattaa, lopullisesti joutuu perikatoon.

Mutta välttääkseemme pelkkiä ja tyhjiä sanoja tehkäämme yleissilmäys historialliseen ja nykyiseen taloudelliseen asemaan laajan »Donin sotaväen alueen» kasakkaväestön keskuudessa.

 

II.

17-vuosisadan ensimäisellä puoliskolla »kasakkatasavalta» — Donin kasakka-armeija — kaikkine sen omistamme laajoine aluineen yhtyi Venäjään, ja kasakat tekivät ensikerran valan Venäjän tsaarille. He eivät suinkaan yhtyneet hyvällä mielin, vaan pakosta — syystä, että heitä joka puolelta alkoivat ahdistaa voimakkaammat naapurit, ja siitä syystä »yhdistyessä» esiintyi, kuten eräs Donin armeijan virallinen historioitsija lausuu, »muutamia vaikeuksia». Kun stolnjik Kasan saavuttuaan Tsherkaskiin tsaarin palkoissa vaati tekemään valaa, selittivät kasakat että he pitävät vannomista tarpeettomana. »Vaikeudet» kestivät neljä päivää, jolloin vihdoin stolnjikin onnistui saada kasakat vannomaan uskollisuutta tsaarille ja päättämään, että henkilöt, jotka eivät tee valaa, rangaistaan kuolemalla ja heidän omaisuutensa ryöstetään. Mutta yhdistymisestä huolimatta kasakat osasivat saada itselleen luvatuksi täyden itsehallintooikeuden, ja ensi aikoina heitä todellakin hallitsivat henkilöt, jotka he olivat keskuudestaan valinneet. Kauan eivät kasakat kuitenkaan näitä »vapauksiaan» säilyttäneet. Aluksi varovaisesti, kaikennäköisiä diplomatisia teitä, ja vihdoin julmia rauhoituskeinoja käyttämällä kasakoilta ryöstettiin toinen toisensa jälkeen kaikki heidän »vapautensa».

»Venäjän hallitus... milloin mairitteli kasakoita ylistäen heidän uskollista palvelustaan ja antaen palkinnoksi maita ja etuoikeuksia, — milloin se käytti peloittelu ja uhkauspolitiikkaa. Itse asiassa oli olemassa taistelu, joka keskeytymättä jatkui 17- ja 18-vuosisadan kuluessa. Ei edes se seikka, että vähävenäläiset kasakat 17-vuosisadalla virallisesti tunnustivat olevansa Venäjän alamaisia, lakkauttanut tällaisia suhteita, vaan aina 18-vuosisadan loppun saakka kasakat koittivat puolustaa vapauksiaan ja itsehallintonsa loukkaamattomuutta.»

Mitä rauhoitustyöhön tulee, jota siihen aikaan eivät vielä kasakat toimittaneet, vaan jota juuri heidän itsensä keskuudessa toimitettiin, hämmästyttää se todellakin petomaisuudellaan ja julmuudellaan. Kan esimerkiksi Pietari I:n aikana kuuluisan Bulavinin kapinan jälkeen erikoinen rungaistusosasto ruht. Dolgorukijn johdolla »rauhoitti» kasakoita, sai tällöin yli 7,000 kasakkaa surmansa, ja Donetsin, Luganskijn, Aidarin, Derkulin ja Kalitvan ja yksin Medvedjitsan, Hoprin ja Busulukin varrella olevat kasakkakaupungit — hävitettiin perustuksiaan myöten. Lähettäessään rankaisuosaston matkalle antoi Pietari Dolgorukijlle seuraavia määräyksiä: »kasakkakaupungit poltettakoon ja hävitettäköön perustuksiaan myöten, ihmisiä piestäköön, alkuunpanijat seivästettäköön, sillä tälläista kapinaa ei millään paitsi julmuudella voida asettaa»...

Venäjän hallitus ei tyytynyt kuitenkaan vain siihen, että kasakkojen suunnaton alue liitettiin valtioon: hävitettyään kasakkain itsehallinnon toimeenpanemalla suuren joukon varovaisia uudistuksia ja säätämällä viekkaita lakimääräyksiä, osasi hallitus nojaamalla kasakkaylimystöön (joka oli kokoonpantu atamaneista sekä muista sotaväen hallintoon kuuluvista jäsenistä, jotka aikoinaan valittiin, ja joille oli lahjoitettu virkaarvoja, maatiloja ja maaorjia), hallitus osasi muodostaa kasakoista erikoisen lajin sotaväkeä, joka oli täydellisesti sen käytettävänä. Vain Turkin janitsharit muistuttavat venäläisiä kasakoita, muista valtioista on turhaa hakea mitään senkaltaista. Niinpä siis »vapaan elämän» vapaat pojat tulivat nyt hautaan saakka uskollisiksi Venäjän rajattoman yksinvallan puolustajiksi kaikkialla missä se apua tarvitsi — oli sitten kysymys ulkonaisesta tai »sisällisestä» vihollisesta. Ja jos me esimerkiksi emme saaneet kuulla mitään kasakkojen urhotöistä viime venäläis-japanilaissodan aikana ulkonaisen vihollisen kanssa taisteltaissa, ovat kasakat sensijaan hankkineet kuolemattoman ja kuihtumattoman kunnian rauhoittaissaan sisällisiä vihollisia, jossa rauhoitustyössä kasakat ovat, mitä petomaisuuteen ja julmuuteen tulee, voittaneet itse Pietari I:n, joka, kuten ylempänä näimme, oli käskenyt »polttaa kasakkakaupungit ja hävittää ne perustuksiaan myöten, pieksää ihmisiä, ja seivästää pääsyylliset»... Merkillistä on sitä paitsi, että tällainen enemmän kuin orjamaisesti uskollinen palvelus kasakkain puolelta, tällainen suunnaton armeija ehdottomasti kuuliaisia sotilaita maksaa tuskin kopekkaakaan valtiolle, sillä kasakka saa omalla kustannuksellaan varustaa itsensä hevosineen täysillä sotavarustuksilla y. m. Yksistään vakinaisessa palveluksessa olevissa rykmenteissä, joissa palvelusaika on 4 vuotta, maksaa sotapalvelus kasakoille itse sotaneuvoston laskujen mukaan 1,600 ruplaa kasakkaa kohti. Niinmuodoin kasakka lukuunottamatta »ehdotonta kuuliaisuutta» puolustaessaan »valtaistuinta ja isänmaata» saa vielä joka vuosi tehdä raskaita aineellisia uhrauksia. Missä määrin tämä uhri nykyään on käynyt rasittavaksi ja kerrassaan ylivoimakseksi sen saamme nähdä seuraavasta.

 

III.

V. 1835 määrättiin Donin sotaväen alueen kasakoille jokaista kasakkasäätyyn kuuluvaa mieshenkeä kohti, joka oli luetteloissa ja joka vuonna 1834 tapahtuneen 1:sen maanjaon kautta merkittiin luetteloihin, 30 desjatinaa. Maa oli erinomaista sekä laidun- että viljelysmaata. Vielä koskematon, neitseellinen maaperä antoi mitä alkuperäisimmästä viljelystavasta huolimatta suunnattomia satoja, ja kasakkain elämä olikin siihen aikaan todellakin loppumatonta laskiaista. Tämä kasakkain historian aikakausi onkin nykyään heidän keskuudessaan alituisten muistelmien esineenä. Eräs donilaisista V. J. Birjukow kuvailee v. 1899 kenr. luutn. Maslakovetsin johdolla istuvalle komitealle sitä aikaa seuraavalla tavalla:

»Siihen aikaan, kirjoittaa V. Birjukow, meillä oli maata vähintäin 30 desjatinaa kutakin mieshenkilöä kohti lapsetkin lukuunotettuina, niin että kasakat itse eivät edes tietäneet, kuinka paljon sitä tuli henkeä kohti. Maa oli nuorta ja hedelmällistä, ja antoi rikkaita satoja, 20–30 jyvään. Maan paljouden vuoksi oli myöskin rikkaita laitumia ja heinämaita, jotenka kävi mahdolliseksi pitää työjuhtia lukuunottamatta paljon myöskin laitumella käyvää karjaa, niin että keskinkertaisen varakkaalla perheellä oli sarvikarjaa 60–100 kappaletta, pidettiin yli talven sadottain lampaita ja miltei joka perheessä oli oma hevoslauma. Metsää oli myöskin paljon ja hyvää, niin että sitä riitti ei ainoastaan polttopuiksi, vaan myöskin kaikkiin kotoisiin rakennustarpeisiin siihen luettuina myöskin asuinrakennukset, jotka nekin rakennettiin omasta metsästä. Niityt antoivat runsaasti ja hyvää heinää; joet ja järvet olivat täynnänsä kaloja.»

Sanalla sanoen elämä oli sellaista, että mitäs paremmasta! Mutta valitettavasti sitä ei kestänyt kauvan. Luonnontalousidylliä jatkui vain siihen saakka kun hallitus tyytyi mitä alkuperäisimpiin asevarustuksiin ja vaatimattomiin kotona kasvatettuihin hevosiin. Mutta siitä lähtien kasakoille heidän astuessaan palvelukseen asetetut vaatimukset äkkiä suunnattomasti kasvoivat ja »idyllistä» tuli loppu. Nyt alkoi kasakoille raskas siirtymisen aika luonnontaloudesta rahatalouteen; sitä ennen oli kaikki sotapalveluksen vaatimat yksinkertaiset varustustarpeet tyydytetty kotoisilla tuotteilla, — nyt sitä vastoin täytyi kaikki ostaa, sillä kotona ei voitu valmistaa. Mutta mistä sitten olivat rahat saatavissa tähän tarkoitukseen? Monilukuinen kasakkavirkakunta piti paljon huolta »sotaisen hengen» säilyttämisestä kasakkain keskuudessa, mutta se piti myöskin huolta siitä, etteivät kasakat harjoittaisi mitään teollisuutta, vaan osaisivat ainoastaan maataan viljellä, sillä sen mielestä »teollisuus totuttaisi kasakat mukavuuteen, niin että he vastenmielisesti täyttäisivät asevelvollisuuttaan».[2*] Niinpä ettei esimerkiksi Tsherkaskin kaupunki, joka oli kasakkain entinen pääkaupunki ja sijaitsi suuren vesitien varrella, muuttuisi teollisuus- ja kauppakaupungiksi, kreivi Platoville annettiin 19-vuosisadan alussa tehtäväksi siirtää kasakkain pääkaupunki toiseen paikkaa, jonka toimen hän suurella menestyksellä suorittikin saman Krasnowin todistuksen mukaan, hän nimittäin sanoo: »kaupungin siirto ei ainoastaan mitä suurimmassa määrin epäsuotuisasti vaikuttanut teollisuuteen ja kauppaan, vaan se vahingoitti myöskin maanviljelystä».

Seurauksena moisesta viisaasta politikasta oli se, että kasakkatalous niinkuin se oli ollut, niin se jäikin peräti alkuperäiseksi, ja välttämättömyys kohottaa taloustuloja keinoilla millä tahansa uusien sotapalveluksen asettamien vaatimuksien tyydyttämiseksi saattoi kasakat kerrassaan ymmälle. 70-luvulta alkaen alkaa kasakkatalouden nopea rappeutuminen edistyen nopeasti vieläkin yhdestä erittäin tärkeästä syystä, nimittäin siitä, että kasakat menettivät maata. Siitä ajasta johtuu myöskin kasakkain velkaantuminen sotakassaan, josta puhumme myöhemmin ja joka edistyy todellakin jättiläisaskelin.

Mitä tulee kasakkain maan menettämiseen, on kasakan maaosuus viimeisten kasakkasotaväen päähallituksen kaikkien alamaisimman selonteon mukaan nyt jo 30 desjatinan asemasta 12–13 desj. Nämät numerot ovat kuitenkin koko kaukana todellisuudesta. Niinpä donilaisen aatelismiehen A. A. Karasewin esityksestä, joka luettiin Donin sotaväen alueen aatelisten ylimääräisessä kokouksessa 12 p. kesäkuuta v. 1905, saamme tietää, että 1/3:ssa kasakkakylistä kasakkojen maaosuus on 22 desjatinaa normaalimäärää pienempi, eli siis tällä kolmannella osalla kasakkakylistä ei ole maata enempää kuin 9, jopa tuskin enempää kuin 8 desj. henkeä kohti. Että nämät tiedot eivät ole tuulesta temmattuja ja että todellisuus itse asiassa on vieläkin vaikeampi — sitä osottavat virallisesta lehdestä »Областное Обозрѣніе и Вѣстникъ Казачьихъ Войскъ» vuosilta 1903 ja 1904 lainatut tiedot.

Niinpä mainitun lehden 1904 v. 12 numerossa sijaitsevassa UstjMedvedjitsan kasakkakylästä lähetetyssä kirjeessä luemme: »Pääsyynä kasakkakylissä harjotetun hevoshoidon rappeutumiseen on meillä Donin varrella viimeisinä 15–20 vuotena ollut pieni maaosuus, — muutamissa kylissä on vain 6 desj. kyntömaata.»

Toinen kirje kertoo: Glasunovin kylässä kyntökelpoiset maaosuudet ovat 6–6 12 desjatinaa, Golubinin kylässä taas — 15:sta osuuteen kuuluvasta desjista on 10–12 desj. pelkkää hiekkaa (eli siis viljelyskelpoista maata jää 5–3 desj.).

Huomiota ansaitsee myöskin Perekopin kylästä saapunut kirjelmä: Maa lajitellaan meillä maanjaon aikana 3 arvoluokkaan, mutta lajittelu tapahtuu epätyydyttävällä tavalla, niin että 7 desjatinan osuudet saadaan jaettuina viiteen eri paikkaan 50 virstan alueella. Joulukuussa 1902 toimitettiin jako vanhaan tapaan, samoja palstoja pitkin ja samaten viidessä eri paikassa, mutta ei enään saatukaan 7, vaan 5 desj. osuutta kohti.

Voisimme jatkaa tällaisia otteita hyvinkin kauvan, mutta luullaksemme tiedonhaluinen lukija voi itsekin tehdä sen tullakseen vakuutetuksi siitä, että kasakkain maaosuus on vieläkin pienempi kuin Karasewin esittämät numerot osoittavat, ja koko laillakin pienempi. Jos muistamme, että samaan aikaan kun kasakkain ainoa tulolähde yhä väheni ja lisäksi ehtyi alkuperäisen viljelystavan kautta, että samaan aikaan kasakan menot sotavarustuksiin kasvamistaan kasvoivat, niin ovat hyvin ymmärrettävissä seuraavat Karasewin lausumat tarmokkaat sanat, hän nimittäin huudahtaa yllämainitsemassamme esityksessä: »Ymmärtäkäähän, että Donin kasakkain pellot, jolleivät jo ole muuttuneet, pian muuttuvat erämaaksi». Pääsyynä tällaiseen tilaan Donin kasakkain keskuudessa on taloudellinen rappeutuminen, ja jollei olisi olemassa kyläkuntain pääomia, jotka nekin kootaan kasakoiden maista ja joilla avustetaan varattomain sotavarustuksia, olisivat kasakat jo aikoja sitten tehneet taloudellisen vararikon.

Piirtääksemme täydellisen kuvan kasakkain kerjäläistymisestä, katsokaamme mitenkä heidän velkataakkana kasvaa.

Donin varrella on sellainen tapa vallalla, että jollei kasakka itse kykene toimittamaan itseään sotapalvelukseen, toimittaa hänet kyläkunta omaan laskuunsa, mutta — saadakseen takaisin näihin menoihin käytetyt rahat kunta ottaa kasakalta hänen maansa ja antaa sen vuokralle ottaen vuokramaksun maasta itselleen. Jos otetaan huomioon, että vuokramaksut Donin alueella ovat hyvin alhaiset (esim. v. 1898 oli keskimääräinen vuokra desjatinalta 1 rupl. 39 kop.), niin on ymmärrettävää, että kasakka saatuaan avustukseksi 300 ruplaa kymmeniksi vuosiksi menettää maansa. Ja kasakoiden luku, joiden on pakko käyttää tällaista avustusta, kasvamistaan kasvaa, samalla kun avustuksen takaisinmaksut yhä vähenevät, joka seikka todistaa maksajain talouden rappeutumista. Seuraavat numerot ovat lainatut P. G. Mordvintsovin, kenr. Maslakovetsin johdolla toimivalle komitealle tekemästä, esityksestä:

 

Vuonna Avustusta kasak. Saatu takais. Velan jäännös.
1894 213,274 rupl. 121,231 rupl. 92,043 rupl.
1895 245,509 » 141,060 » 196,422 »
1896 264,686 » 155,517 » 305,591 »
1897 277,611 » 130,409 » 452,793 »
1898 289,579 » 69,736 » 672,636 »

 

Näemme siis, miten hirvittävässä määrässä kasakkain velkaantuminen lisääntyy. Ja näin oli asian laita jo 8 vuotta takaperin! Yhteensä kohosi kasakkojen maksamattomien velkojen summa jo heinäkuun 1 p:nä v. 1898 suunnattomaan lukuun — 1,141,249 ruplaa. Ja niin on asianlaita, huolimatta siitä, että kasakat vastenmielisesti turvautuvat kyläkunnan apuun ja usein ryhtyvät itse myömään omaisuutensa, syystä että, kuten Birjukow kirjoittaa esityksessään, »kun kasakoissa yhä enemmän herää halu astua sotapalvelukseen säännöllisellä tavalla joutuvat apuatarvitsevat kasakat useinkin julkisen parjauksen esineiksi, joka menee niin pitkälle, että heitä sananmukaisesti syljetään silmille, tapahtuipa esim. Anninskijan kasakkakylässä, että maksuissaan säännölliset kasakat pantiin syljeksimään maksukyvyttömiä silmiin ja pyytämään kyläkuntaa auttamaan heitä näiden avustamiseksi.»

Tulokset tällaisesta politiikasta ja varsinkin kasakkaköyhälistön syntymisen mahtavasta taloudellisesta kehityskulusta ovat kaikkien nähtävinä: niinpä mainitussa Birjukowin esityksessä tavataan seuraavia numeroita; Vuoden 1898 asevelvollisuusluetteloista näkyy, että keskinkertaisen varallisia perheitä on 44%, loput 56% ovat tämän omaisuusmäärän alapuolella; näistä 56%:sta 27%:lla ei ole ollenkaan työhärkiä vaan ainoastaan 2–3 hevosta, 14%:lla on vain 1 hevonen ja 5%:lla ei ollut ollenkaan työjuhtia, ei härkiä eikä hevosia, vaikka he elävätkin yksinomaan »maataloudesta», vaan he käyttävät naapuriensa työjuhtia maanvuokraa vastaan tahi personallisesti maksuksi tekevät heille työtä kyntömiehinä, karjapaimenina tai tavallisina työmiehinä. Siten joka vuosi puolet kasakkaperheistä, joilla on omaisuutta, vain yhä enemmän saattavat talouttaan epäkuntoon, suurin osa taas lopullisesti joutuu rappiolle menettämällä ei ainoastaan työjuhtansa, vaan usein myöskin maaosuutensa, joka on heidän ainokainen elättäjänsä.»

 

IV.

Vaan jo riittää numeroita. Palatkaamme Donin kasakkain pyyntöön, jonka yllä mainitsimme ja joka antoi aiheen yllämainittuun sotaministerin tekemään esitykseen. Herra ministeri viittaa vielä, kuten ylempänä näimme, »jonkinlaiseen mielten kuohuun kasakkain keskuudessa». Me emme usko, että ministerin pelkoon olisi tarpeeksi perusteita, sillä kasakathan toistaiseksi vielä joka päivä todistavat rauhoitustyössä osoittamillaan »sankariteoilla» että heidän päässään ei ole mitään vaarallisia haaveita. Ja kotonaankin kasakka vielä lujasti uskoo »etuoikeutettuun asemaansa» halveksien kaikkia, joilla ei ole kunnia kuulua kasakkasäätyyn; hän on vielä vahvasti vakuutettu siitä, että monilukuisa päällystö »paremmin tietää» ja kylläkin ajattelee kasakan puolesta, mikä hänelle »on parasta».

Mutta siinäpä juuri kasakkain kurjuus onkin, että heidän taloudellinen tilansa on tätä nykyään auttamaton, eikä mikään »päällystö» voi auttaa heitä. Nopeat ja perinpohjaiset uudistukset ovat välttämättömiä, jotka ylhäältä alas muodostaisivat uudestaan kasakan taloudellisen ja yleissivistyksellisen elämän, ja muuttaisivat hänet ikuisesta sotamiehestä kansalaiseksi. Mutta sellaisia uudistuksia vallassa oleva hallitus ei kykene tekemään ensiksikin jo siksi, että se yleensäkään ei kykene panemaan toimeen mitään uudistuksia, toiseksikin siksi, että sen etujen mukaista ei ole menettää kasakoita, jotka ovat hankkineet itselleen yleismaailmallisen maineen olemalla päätukena Venäjän rajattomalle yksinvaltiudelle. Ja kuitenkaan ei kasakoilla tätä nykyään ole muuta keinoa päästä sietämättömästä taloudellisesta asemastaan, kuin »takoa miekat auroiksi» ja lakattuaan olemasta ikuisten sotilaiden suljettuna kastina siirtyä ainaiseksi rauhallisten kansalaisten riveihin.

Mutta sitä, mitä nykyinen hallitus ei tahdo tehdä, sen tekee heidän puolestaan elämä. Kasakat kääntyvät nykyään hallituksen puoleen »pyynnöillä», jotka ovat puhtaasti taloudellista luonnetta. Mutta onpa heidän joukossaan jo sellainenkin osa, jolle ei politikkakaan ole vierasta. Kamenskajan kasakkakylässä jo kauvan ennen lokakuun 17 p:n manifestia, nimittäin huhtikuun 7 p:nä 1905, kokouksessa, jossa oli läsnä 300 henkeä, hyväksyttiin kokouksen päätökseksi vaatimus kansan eduskunnasta. Siinä luetaan seuraavaa: Kansan eduskunta on toteutettava alituisesti toimivan itsenäisen laitoksen muodossa yleisen, välittömän, yhtäläisen ja salaisen äänioikeuden perustuksella. Tälle laitokselle tulee kuulua lainsäädäntöoikeus siihen luettuina lainsäädännöllinen aloteoikeus, valtion rahaasiain ja ministeristön valvonta.»

»Jotta nämät erittäin tärkeät uudistukset voitaisiin saada elämässä toteutetuiksi, on välttämätöntä, että nyt jo (lukija muistakoon, että tämä tapahtui jo huhtikuun 7 p:nä v. 1905!) vähääkään viivyttelemättä taataan kaikille Venäjän kansalaisille sukupuoleen, syntyperään, uskontoon ja kansallisuuteen katsomatta seuraavat oikeudet: henkilön ja asunnon loukkaamattomuus, sana- ja painovapaus, vapaus siirtyä paikasta toiseen, kokoontumis-, yhdistymis- ja lakkovapaus ja kaikkien kansallisuuksien kielten tasaarvoisuus. Välttämätön on myöskin kaikkien valtiollisten rikollisten armoitus.»

Niin puhuivat kasakat Donin varrella huhtikuussa v. 1905. Viime aikoina taas on sanomalehdissä ollut uutinen toisensa jälkeen kasakkakylistä (esim. kuuluisain urupetsien julistus, muutamien Donin sotaväen alueen kyläkuntain päätökset y. m.), jotka antavat meille oikeuden, ottamalla huomioon kasakkain yleisen tilan nykyään, sanoa, että ei ole niinkään kaukana se aika, jolloin päätöksen yleisen, välittömän, yhtäläisen ja salaisen äänioikeuden perustuksella valitusta kansaneduskunnasta ynnä takeet alkeellisista vapauksista hyväksyvät eivät ainoastaan yksityiset kylät, vaan kaikki kasakat.

B. Vorobjeff.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Huom.! säännöttömyyksistä lehden jakelussa pyydetään ilmoittamaan lehden konttoriin saariniemenkatu 6 tai puhelimella 5025.

 


Kirkon ja valtion ero ranskassa.

(Jatkoa.)

III. Uuden lain sisällys.

Uusi laki käsittää kuusi osaa, joista ensimäisessä esitetään yleiset periaatteet. Niitten mukaan »tasavalta turvaa omantunnonvapauden ja sallii vapaan uskonnonharjoituksen niillä ainoilla rajotuksilla, joita tässä laissa yleisen järjestyksen vuoksi asetetaan». Mutta »tasavalta ei tunnusta, palkkaa tai kannata mitään uskontoa». Siitä seuraa, että kaikki valtion, departementien ja kuntain kirkollismenot lakkaavat. Kuitenkin voidaan departementien ja kuntain menosäännöissä edelleenkin säilyttää ne papinmaksut, joilla ylläpidetään uskonnonharjoitusta »julkisissa laitoksissa, kuten lyseoissa, kollegioissa, kouluissa, sairashuoneissa ja vankiloissa». Siis lapset, sairaat ja rikoksentekijät jäävät virallisen kirkon suojelukseen. — Lisäksi lakkautetaan viralliset kirkolliset laitokset (pappisvirastot, kirkkohallinnot y. m. s.).

Toisessa osassa määritellään aluksi, miten on meneteltävä kirkon omaisuuden kanssa. Yleensä jää kirkon omaisuus niitten uskonnonharjoitusyhdistysten haltuun, joita nykyisten seurakuntain sijalle on muodostuva, paitsi milloin omaisuus ennestään on pidettävä valtiolle kuuluvana, tai jos sellainen yhdistys kuolee. Kirkolliset rakennukset, jotka olivat olemassa ennen konkordatin solmimista, selitetään olevan valtion omaisuutta, mutta se ei tosiasiassa paljoa merkitse, sillä niiden käyttöoikeus jää hengellisilleseuroille. Mutta mihin uskontunnustukseen kuuluville seuroille? Saako valtio kulloinkin määrätä sen? Se oli arka kysymys. Kirkko pelkäsi — ja hyvällä syyllä — sisäistä hajaantumista. Joka kunnassa voisi muodostua toisiaan vastustavia »uskonnonharjoitusyhdistyksiä», ja valtio, ruumiillistunut paholainen, tulisi Briandin ehdotuksen mukaan ratkaisemaan, kuka saa kirkkoa käyttää. Sitä eivät kirkon miehet voineet sallia. Tämä kysymys sai kuitenkin parlamentissa kirkolle varsin edullisen ratkaisun. Päätettiin näet luovuttaa kirkolliset rakennukset aina niille yhdistyksille, jotka muodostuvat »sen uskontunnustuksen yleisen järjestön sääntöjen pohjalla, jonka palvelukseen ne ovat tarkotetut». Toisin sanoen katolisia kirkkoja saavat käyttää vain »katolisesti hurskaat», ne jotka sielullaan ja ruumiillaan riippuvat kiinni Romassa. Itsenäisen Ranskan kirkon tai vapaitten uskonnollisten seurakuntain muodostaminen tehtiin täten ennakolta mahdottomaksi. Ilomielin äänestivätkin edustajakamarissa kaikki klerikalit tämän lainkohdan puolesta, kun taas vasemmistoradikalit ja vallankumoukselliset sosialistit äänestivät sitä vastaan. Nykyisen ministeri Clemenceaun laskujen mukaan sai kirkko tuon päätöksen kautta 300 milj. markan arvoisen lahjan, sillä kirkot jäävät uskonnollisille seuroille määräämättömäksi ajaksi ja ilman mitään vuokramaksua, vaikka Briandin ehdotuksessa oli sellaistakin vaadittu.

Seikkaperäisesti on kirkollisten rakennusten omistus- ja käyttöoikeutta selitetty uuden lain kolmannessa osassa. Erikoisesti huomattava on siinä vain se määräys, että piispain palatseja, pappiloita, suurten seminarien ja protestantisten teologisten tiedekuntain taloja saavat uskonnonharjoitusyhdistykset ainoastaan määrätyn lyhyen ajan (2–5 v.) vapaasti käyttää, jonka jälkeen niitten käyttämisen määräävät asianomaiset maalliset yhdyskunnat.

Kirkon rahallisen kannattamisen lakkauttaminen merkitsee käytännössä sangen paljon. Valtion vuotuinen kirkollismenosumma on näet viime aikoina noussut yli 45 miljonan markan. Vuodesta 1810 on se kasvanut kolminkertaiseksi. Nämä suunnattomat kirkollismenot eivät kuitenkaan heti tyyten lakkaa. Niille kirkonmiehille näet, papeille ja opettajille, jotka tähän saakka ovat yleisistä varoista saaneet palkkaa, aletaan nyt maksaa eläkkeitä. Ne on määrätty uuden lain toisessa osassa. Yli 60 v:n ikäiset hengenmiehet, jotka ovat olleet palkattuina paimenina vähintäin 30 v., saavat vuotuisen eläkkeen, joka vastaa 34 heidän entisestä palkastaan. Yli 45 v:n ikäiset ja vähintäin 25 v. palvelleet, saavat vuotuiseksi eläkkeeksi puolet palkastaan. Nämä eläkkeet eivät sentään saa nousta suuremmiksi kuin 1,500 mk. Kaikki muut saavat neljänä vuonna rahallista korvausta, ensimäisenä vuonna täyden palkkansa, mutta seuraavina aina vähemmän ja vähemmän.

Hengelliset yhdistykset, joita tulee muodostumaan, ovat pakotetut noudattamaan v. 1901 julkaistun yleisen yhdistyslain määräyksiä, sekä alistumaan niihin erikoisiin rajotuksiin, mitä tässä uudessa kirkkolaissa säädetään (neljännessä osassa). Yhdistysten tarkotuksena tulee yksinomaan olla uskonnonharjoittaminen, ja niissä täytyy aina olla määrätty vähin luku jäseniä (7–25, riippuen kulloinkin kunnan koko väkiluvusta). Jokainen jäsen saa yhdistyksestä erota milloin tahansa, suoritettuaan siihen saakka langenneet jäsenmaksunsa. Yhdistysten varainhoidosta on aina yleisissä vuosikokouksissa tehtävä tili ja sitäpaitsi tarkastetaan varainhoito joka vuosi valtion puolesta. Hengellinen yhdistys ei saa mielinmäärin kerätä suuria rahastoja. Lukuunottamatta rakennuskassaa ei yhdistyksen vararahasto saa nousta suuremmaksi kuin vuosimenojen kolminkertainen summa, jos yhdistyksellä on yli 5,000 mk. tuloja vuodessa, — korkeintaan kuusikertaiseksi, jos tuloja on vähemmän. Yhdistyslain mukaan saavat nämäkin yhdistykset liittyä suuremmiksi, koko maata käsittäviksi järjestöiksi, joilla on omat keskushallintonsa.

Viidennessä osassa käsitellään uskonnonharjoituksen valvontaa. Seuraavat pääasialliset määräykset ansaitsevat tässä huomauttamista. Hartaudenharjoituskokousten täytyy olla julkisia. Näissä kokouspaikoissa ei saa pitää mitään valtiollisia kokouksia. Jos pappi tällaisessa kokouspaikassa puheen tai kirjotuksen kautta häpäisee tai vastustaa valtion viranomaista, saa hän sakkoa 500—3,000 mk. sekä vankeutta kuukaudesta koko vuoteen saakka; jos puheella tai julistuksilla yllytetään vastustamaan lakien toimeenpanoa, seuraa vankeusrangaistusta 3:sta kuukaudesta 2:een vuoteen saakka. Sitäpaitsi voidaan tällöin aina yhdistys hajottaa.

Viimeisessä osassa olevista määräyksistä mainittakoon, että kirkollismenojen lakkaamisen kautta vuosittain vapaaksi joutuvat varat jaetaan kuntain kesken suhteellisesti niitten maksaman maaveron mukaan.

 

IV. Uudistuksen seuraukset ja yleinen merkitys.

Kuten ylläolevasta selonteosta näkyy, ei uusi laki suinkaan ole mikään jyrkkä. Rappoport lausukin loppuarvostelunsa siitä seuraavilla sanoilla: Erottamislaki on muovailtu vallitsevalle kirkolle niin suosiolliseksi kuin mahdollista. Se on täysin armahtavainen, miltei rajattoman sovinnollisuuden läpitunkema. Se ei ole mikään taistelulaki. Omantunnonvapaus on yksipuolisesti — vallitsevan kirkon eduksi — aivan turvattu. Kirkon aineellisiin perustuksiin, mikäli sen tuloista on kysymys, ei ole koskettu. Valtion takeet kirkon taisteluja vastaan ovat vain kuviteltuja.

Mutta huolimatta uudistuksen ilmeisestä riittämättömyydestä, on kirkon ja valtion erottamista pidettävä historiallisena tapahtumana, jolla on sangen kantava merkitys. Se on suuri askel nykyaikaisen valtion maallistuttamiseksi, kansanjoukkojen vapauttamiseksi kirkon ikeestä, maallisen orjuuttamisen ja kansanriistämisen taivaallisesta pyhittämisestä. Mahtavalta ja ylpeältä Ranskan kirkolta, Roman pyhän istuimen vanhimmalta tyttäreltä», on kerta kaikkiaan otettu pois virallinen sädekehänsä. Porvarillinen valtio sellaisenaan vapautti itsensä kirkon suojeluksesta.

Jos materialistista historiankäsitystä sovitetaan siihen osaan, mikä kirkolla maailman historiassa on, niin on porvarillisen valtion eroaminen kirkosta selitettävissä kahdella tavalla. Joko on kirkko kansantajunnassa vajonnut niin syvälle, ettei sillä enää ole valtiolle mitään annettavaa ja pikemmin sitä halventaa ja heikontaa kuin tukee, taikka valtio on siinä määrin vahvistunut, ettei se enää ole tuon salaperäisen kainalosauvan tarpeessa. Me uskomme, että erottamisen ennemmin sai aikaan se uskontoelämän rappeutuminen, minkä kaikki ranskalaisuuden tutkijat ovat panneet merkille, kuin valtion oletettu kasvava mahti. Lopunkin luottoaan, mikä kirkolla vielä oli maaseudulla, hukkasi se kevytmielisesti yhtyessään aatelistoon ja sen taantumuksellisten ja yksinvaltaisten halujen liittoon. Dreyfus-jutussa tuli se eritoten ilmi. Ja huomata tulee, että missä on kysymyksessä hänen ilmeiset maalliset etunsa, unohtaa piintyneinkin Ranskan pikkutalonpoika uskonnolliset ennakkoluulonsa.

Ja juuri maalla on erottamisesta oleva huomattavimmat seuraukset. Siellä pannaan valtion auktoriteetille ja kaikelle, mikä sen yhteydessä on, vielä suurta arvoa. Pappia pidettiin enemmän valtion palkkaamana, siis nähtävästi välttämättömänä virkamiehenä, kuin jumalanpalvelijana. Kyläkoulujen opettajat tunsivat usein velvollisuudekseen olla mukana hartaudenharjoituksissa ja kirkollisissa juhlamenoissa peläten muuten joutuvansa esimiestensä silmissä huonoon valoon. Mutta kun uudistushomma pantiin alkuun, katosi tuo pelko täydelleen. Sitäpaitsi on pappis-ura ollut jokaisen vähän varakkaamman talonpojan silmissä parhain tie, jota myöten on voinut hankkia pojalleen mukavan ja arvokkaan aseman ja joka samalla on tyydyttänyt hänen omaa kunnianhimoaan. Mutta nyt eron tapahduttua ei papinpaikka enää varmasti takaa kunniaa eikä leipää, ja varovainen käytännöllinen talonpoika tuskin laittaa enää lapsiaan sellaiselle uralle. Nuoret apotit saavat elatuksensa vain uskovaisten kannatuksesta. Mutta uskovaisten luku vähenee päivä päivältä. Talonpoika on säästäväinen, eikä hänellä liene kovin usein halua maksaa sielunsa autuutta käteisellä rahalla; hän on ennemmin koettava tulla toimeen papitta. Yleensä on nyt ihminen kehittävä itsensä omaksi kaitselmuksekseen. Yhteiskuntataloudellinen ja valtiollinen kehitys on vielä vaikuttava, että tämä maallistuminen tulee yhä yleisemmäksi. —

Sosialistiselle puolueelle on kirkon ja valtion erottamisella erikoinen merkitys. Ensiksi avaa se tien vapaaksi sosialiselle taistelulle. Antiklerikalismi oli porvarillisille puolueille mukava tie, jota myöten pääsi sosialisia vaatimuksia pakoon. Tätä tietä ei heillä enää ole. He ovat nyt pelanneet pois viimeisen valttinsa. Nyt täytyy heidän paljastaa aikeensa.

Toiseksi on se seikka huomioon pantava, että se on ollut sosialistinen puolue, joka tuon suuren porvarillisen reformin on auttanut toteutumaan. Ensimäisen erottamisasiaa tutkimaan asetetun komitean ponnen, jonka hyväksymisestä uudistus alkoi, olivat laatineet vallankumoukselliset sosialistit Ed. Vaillant ja Maurice Allard. Ensimäinen seikkaperäinen järjestelmäehdotus oli toveri Pressensén laatima. Toveri Jaurès taas paljasti tehdessään ne historialliset asiakirjat, jotka niin suuresti jouduttivat uudistuksen ratkaisua. Ja sosialisti Briand omisti asialle paljon merkitsevän voimansa ja tavattoman taitavuutensa. Hän se juuri vei tuon uudistustyön päämääräänsä vastoin jumalaa ja paholaista, vastoin pohjaltaan vihamielistä enemmistöä ja vastoin samaten vihamielistä ministeripresidentti Rouvieria. Sanalla sanoen: porvarilliset puolueet lupasivat erottamisreformin, sosialistinen sen täytti.

Muuten ansaitsee sivumennen mainita, miten tämän uudistuksen suorittaminen jälleen paljasti opportunistisen huijauksen. Jo edeltäpäin, milloin vain asiata todenteolla tahdottiin esille, osottivat suuret valtiomiehet ja edustajakamarin viisaat politikoitsijat sellaista käytöstä niinkuin eivät heidän mielestään typerät uudistuksen vaatijat ymmärtäisi mitään korkeammasta politiikasta. Erottaminen tulisi muka synnyttämään maassa kansalaissodan. Asiaan pitäisi ryhtyä vasta perusteellisen ja pitkän valmistelun jälkeen — huomauttitivat he syväniielisesti. Ja sen vuoksi eivät he paikalta liikahtaneet. Opportunistinen taikausko lamautti jäsenet. Nyt on tuo kauhea teko täytetty, ja maa pysyy rauhallisena ja tyytyväisenä. Vuoden 1906 vaalien jälkeen ei yksikään ihminen ole enää ajatteleva tätä maailmaa-mullistavaa tapausta, lisää Rappoport. Opportunistit vapisevat oman varjonsa edessä.

 

Lopuksi mainittakoon tässä, miten sama kirjottaja, jonka esitystä olemme ylläolevassa selonteossa pääasiallisesti seuranneet, Ranskassa saavutetun kokemuksen nojalla käsittää yleensä sosialistien kannan nykyajan pappisvastaiseen, antiklerikaliseen virtaukseen nähden. Sosialistinen antiklerikalismi, lausuu hän, on aivan toisellaista kuin porvarillinen pappisvaino. Se on luonteeltaan puolustautuvaa, jälkimäinen sitävastoin hyökkäävää. Sosialismilla on hallussaan mahtavampia aseita kuin porvaristolla, taistellessaan pappien kansanpimittämistä vastaan. Se saavuttaa voittonsa kansanjoukkojen sosialisen valistamisen kautta. Se riistää kirkolta ilman, jota se tarvitsee voidakseen hengittää — syvien rivien tietämättömyyden. Sosialistisen maailmankatsomuksen kautta tyydyttää meidän puolueemme syvälle kansaan juurtuneet ihanteelliset vietit, sen korkeamman ihanteen tarpeen, joka määrätyllä kultuurikehityksen asteella on löytänyt tyydytyksensä uskonnosta. Haudantakaisen elämän harhakuvittelun korvaa sosialismi sillä tieteen luomalla vakaumuksella, että parempi tulevaisuus maanpäällä on mahdollinen ja välttämätön. Niin taistelee se kirkkoa vastaan välillisesti, silloin kun se suoranaisesti taistelee maallisen ohjelmansa toteuttamiseksi.

Mitä taas tulee välittömään taisteluun kirkkoa vastaan, lisää kirjottaja, niin on se siinä, että sosialidemokratia yksin mielin porvarillisten puolueitten kanssa vaatii kirkollisten yhdyskuntain asettamista samaan asemaan kuin muutkin erikoisia tarkoituksia ajavat yhdyskunnat. Ja juuri sen ohjelman toteuttamiseksi ovat nyt Ranskan sosialistit päättäneet ansiokkaan työn.

Takaisin sisällysluetteloon

 


Katsauksia.

Politiikka.

Kielikiihkon palvelukseenko? Sisäinen vallankumouksemme, tarkotan äänioikeusasian järjestelyä, on perinpohjin muuttanut poliittisten puolueittemme voimasuhteita.

Voitonriemuisina suomettarelaiset kautta koko maan saarnaavat mitä häikäilemättömimmällä tavalla kielikiihkoa. Ruotsalainen puolue, sellaisena kuin se meillä on tähän saakka ollut, on epäilemättä ollut kielikiihkopuolue sekin. Nyt on se puoluepäivillään, aivan oikein ymmärtäen valtansa menneen tämän maan kohtaloiden ohjaajana, julistautunut puhtaaksi kielikiihkopuolueeksi, jolla ei ole mitään muuta varsinaista ohjelmaa kuin vihan saarnaaminen suomalaisia »sortajia» vastaan. Tätä tarkotusta varten se on ristinyt itsensä ruotsalaiseksi »kansanpuolueeksi»(!), joka muka ajaa kulturietuja Suomessa. Tähän »kansanpuolueeseen» on koottava kaikki ruotsinkieliset ainekset Suomessa yhteisen päämäärän eteen työskentelemään.

Lyhyesti sanoen koko vastainen valtiollinen elämämme tahdotaan kaikin tavoin johtaa kielikiihkon palvelukseen. Sekä suomettarelaiset että ruotsinmieliset, ruotsalainen »kansanpuolue», työskentelevät täydellä innolla tämän päämäärän saavuttamiseksi. Kummallakin taholla tahdotaan kielikiihkolla ainakin työntää tuonnemmaksi sosialireformien, yhteiskunnallisten uudistusten toimeenpaneminen. Kummankinkielisillä riistäjillä on hyötyä kielikiihkosta.

Ahdas tila ei salli sen tarkemmin ruveta selvittelemään edellä lausuttua väitettä, eikä se sitä paljoa kaipaakaan, ajatteleva lukija kun itsekin asian helposti käsittää. Tarkoitukseni on huomauttaa eräästä tämän yhteydessä olevasta seikasta, joka mielestäni ansaitsee laajempaa huomiota. Emme näet saa välinpitämättömyydellä mekään sivuuttaa kielikiihkokysymystä siinä muodossa kuin se on tunkeutunut puolueeseemme, toiselta puolen suomettarelaisten harjottaman myyräntyön tuloksena suomenkielisten työmiesten keskuudessa ja toiselta puolen sinä kielikiihkosena puolueen hajottamistoimintana, jota harjottavat jotkut ruotsinkieliset, itsensä sosialidemokrateiksi kutsuvat henkilöt Arbetaren- ja Framtid-lehdissä.

Suomenkielisissä puoluelehdissä on kaikin tavoin koetettu vastustaa ja rehellisesti vastustaa suomettarelaisten halua herättää suomenkielisessä työväestössä kielikiihkoa ja vihaa maamme ruotsalaista kansanainesta vastaan; mainitsen vain Sosialistin, jossa joku aika takaperin oli pääkirjoitus asiasta ja Eteenpäin-lehden, jota Kotkan suomettarelaisten äänenkannattaja julkisesti parjaa ruotsalaisten rahoilla kustannetuksi, kun Eteenpäin on kaikin voimin vastustanut kielikiihkon yllyttelyä. Mutta häpeä ja masentavaa mainita, että ruotsinkielinen puoluelehti Arbetaren on joutunut aivan pois suunniltaan, täydellisen kielikiihkon valtaan. Ruotsalaiselta taholta herätettyä kielikiihkoyllyttelyä ei ole lehdessä ollenkaan vastustettu. Puoluelehti antaa siunauksensa ja onnentoivotuksensa äsken kokoon kyhätylle ruotsalaiselle »kansanpuolueelle», jonka tarkotus on ottaa hellään syliinsä maamme ruotsinkieliset sosialistitkin.

Mutta ei tässä siunauksen antamisessa vielä kylliksi. Arbetaren ajaa tulisella kiihkolla maamme sosialidemokratisen työväen puolueen hajottamista kahteen itsenäiseen osaan. Näistä osista ruotsalainen, lehdessä viittaillaan siihen, tulisi mahdollisesti toimimaan yhdessä ruotsalaisen kielikiihkopuolueen kanssa.

Porvarilliselta taholta harjotettu kielikiihkoyllytys on kantanut näin ollen runsaita hedelmiä ruotsalaisten sosialidemokratien keskuudessa. Herra Arvid Mörne, jota joskus olen kuullut sosialistiksi mainittavan, Framtid-lehdessä aivan avonaisesti kehottaa ruotsalaista sosialidemokratista työväkeä yhteistoimintaan vaaleissa suomalaisia sosialidemokrateja vastaan. Hän lupaa sille armosta jonkun edustajan valtiopäiville ruotsalaisten porvarien äänillä, tietysti jonkun sellaisen kielikiihkoilijan kuin herra Mörne on.

Toiselta puolelta siis kiihotetaan ja toiselta puolen ollaan sangen taipuvaisia Suomen sosialidemokratista työväenpuoluetta pettäviin toimenpiteisiin. Kuka tästä enin iloitsee ja voitot korjaa, on selvää. Porvarillisten taktiikka on ollut aina ja kaikkialla: »Hajota ja hallitse!» Eripuraisuutta ja toveriensa pettämistä siltä taholta koetetaan saada työväestön keskuudessa tapahtumaan. Tätä tarkotusta varten ne ovat olemassa »perustustuslailliset» ja »kristilliset» työväenyhdistykset. Oman riistämisvapautensa säilyttämiseksi on porvarilliselta taholta puuhattu jo pitkät ajat ruotsalaisen sosialidemokratisen työväestön vierottamisesta suomalaisesta. Nyt on tuota puuhaa kannattamaan ryhtynyt puolueenlehti, jonka pitäisi sitä vastustaa. Köyhälistö kustantaa itselleen sanomalehteä, joka julkisesti ajaa vastustajain asiaa!

Onko maamme ruotsalainen köyhälistö siksi valveilla, ettei se rupea ruotsalaisen kielikiihkon palvelukseen, johon sitä porvarilliset ja vieläpä oma lehtensäkin ajaa? Kykeneekö se huomaamaan, mikä vaara siinä piilee köyhälistön, vapautumiselle? Uskoni sosialidemokratisen työväen liikkeen lopulliseen voittoon, minua kuitenkin miltei pakottaa vastaamaan kysymykseen myöntävästi. E. A—io.

 

Venäjältä.

Venäjän sosialidemokratien puoluekokouksessa, joka pidettiin Tukholmassa viime kuun alkupuolella, oli useita erittäin tärkeitä kysymyksiä ratkaistavana. Keskustelukysymykset olivat jaetut kolmeen ryhmään. Ensimmäisenä oli maatalouskysymys ja puolueen ohjelman määrääminen tässä suhteessa. Mitään helppoa yksimielisyyteen pääsy ei ollut, sillä tämän kysymyksen ratkaisusta tulee suuressa määrin riippumaan puolueen kasvaminen ja voima. Toista viikkoa väiteltyä saatiin vihdoin hyväksytyksi Venäjän sosialidemokratiselle puolueelle seuraava

Maatalousohjelma:

Poistaakseen maaorjuuden jäljet, jotka raskaana ikeenä painavat välittömästi talonpoikia, sekä kehittääkseen vapaata luokkataistelua maaseudulla Venäjän sosialidemokratinen työväen puolue vaatii:

1) poistettavaksi kaikki talonpoikien säätyä, personaa ja omaisuutta koskevat rajoitukset;

2) poistettavaksi kaikki maksut ja verot, jotka ovat talonpoikaissäädyn eristetyn aseman yhteydessä, sekä mitättömäksi tehtäväksi velkasitoumukset, joilla on orjuuttava luonne;

3) takavarikkoon otettavaksi kirkkojen, luostarien, lahjoitus- ja keisarilliset maat ja annettavaksi ne, kuin myöskin kruunun maat paikallisen itsehallinnon suurempien hallituslaitosten huostaan, jotka ovat yhdyssiteenä kaupunki- ja maalaispiirien välillä, jolloin siirtolaisuudelle varattavat maat, ynnä metsät ja vedet, joilla on yleisvaltiollinen merkitys, annetaan demokratisen valtion hallittaviksi;

4) takavarikkoon otettavaksi yksityisten omistamat maat, paitsi pikkuviljelijöiden omistamia, ja annettavaksi ne kansanvaltaisuuden periaatteiden mukaan valittujen paikallisen itsehallinnon suurempien hallituslaitosten käytettäväksi, jonka ohessa nämä hallituslaitokset määräävät minimimäärän, jota suuremmat maa-alueet tulevat takavarikkoon otettavaksi.

Kannattaen talonpoikien vallankumouksellisiä pyyteitä myöskin suurviljelijäin maiden takavarikkoonottoasiassa, V.S.-d.t. puolue tulee aina luopumattomasti vastustamaan kaikkia taloudellisen kehityksen kulkua ehkäiseviä yrityksiä. Pyrkien vallankumouksen voitokkaasti kehkeytyessä antamaan takavarikkoon otetut maat paikallisen itsehallinnon kansanvaltaisten laitosten huostaan, V.S.-d.t. puolue, siinä tapauksessa että olosuhteet ovat epäsuotuisat asian toteuttamiseksi, vaatii jaettavaksi talonpoikien kesken ne suurtilallisten maat, joilla todellisuudessa on käytännössä pikkuviljelys, tai jotka ovat välttämättömät pikkuviljelyspalstain täydentämiseksi. Tämän ohessa puolue joka tapauksessa ja kansanvaltaisten maataloudellisten uudistusten tähden katsoo tehtäväkseen auttaa hellittämättömästi maaseudun köyhälistöä järjestymään itsenäiseksi luokkajärjestöksi, selittämällä sille, että sen edut ovat ehdottomasti vastakkaiset talonpoikaisporoporvarillisuuden etujen kanssa, varottamalla sitä ihastumasta pikkutalousjärjestelmää se kun ei koskaan, nykyisen tuotantojärjestelmän aikana saata poistaa suurten joukkojen köyhyyttä, ja vihdoin osottamalla täydellisen yhteiskunnallisen uudistuksen välttämättömyyttä, koska se on ainoa keino kaiken köyhyyden ja kaikellaisen nylkemisen poistamiseksi. —

Toisessa keskustelukysymysten ryhmässä olivat taktiikkakysymykset, suhde valtakunnanduumaan, aseellinen kapina ja päätös puoluetoiminnasta. Niistä on tarkemmin tehty selvää toisessa paikassa tätä lehteä.

Kolmas tärkeä osa keskusteluista koski Venäjän valtakunnan eri sosialidemokratisten puolueiden yhtymistä. Venäjän sosialidemokratiseen työväenpuolueeseen piti juutalaisten »Bundin», Lätinmaan sosialidemokratisen puolueen, Puolan ja Liettuan sosialidemokratisen puolueen liittyä. Tämä kysymys ei suinkaan ollut kokouksen vähäpätöisimpiä. Sen onnellinen ratkaiseminen tulisi paljon köyhälistön taistelurintamaa lujittamaan. Muutoin olivat mielet täysin kypsyneet tuollaiseen yhtymiseen. Yhteiset komiteat, jotka olivat asetetut venäläisen sosialidemokratian edustajista ja kunkin yhtyvän kansallisen puolueen edustajista, laativat puoluekokoukselle ponsiehdotukset yhtymisestä ja sen ehdoista. Suuremman sanavaihdon herätti Bundin puolueeseen liittyminen, toiset ehdotukset hyväksyttiin sellaisinaan. Näin tuli kokouksen päätökseksi Bundiin nähden seuraava:

Bundin yhtyminen.

Ehdot, joilla Bund yhtyy Venäjän sosialidemokratiseen työväenpuolueeseen:

1) Bund liittyy V.s.-d.t. puolueeseen juutalaisköyhälistön s.-d. järjestönä, jota ei rajoita toiminnassaan aluerajoitukset.

2) Bund hyväksyy V.s.-d.t. puolueen ohjelman huomautuksella, että kansallisohjelma jää avonaiseksi, koska yhdistämiskokous ei ole sitä tarkastanut.

3) Kaikki yleisissä puoluekokouksissa tehdyt päätökset ovat sitovia Bundille.

4) V. s.-d.t. puolueen kokousten yleisten päätösten ja puolueiden keskuskomitean yleisten määräysten rajojen sisällä säilyttää Bund itsenäisyytensä järjestön agitatsionia ja levittämistä koskevissa kysymyksissä.

5) Bundilla on omat paikalliset järjestönsä, keskuslaitoksensa ja kokouksensa ja hoitaa se itsenäisesti järjestönsä kaikkia asioita.

6) Kaikki paikalliset järjestöt, jotka kuuluvat V.s.-d.t. puolueeseen, muodostavat yleisten vaalien perusteella, puolueen jäsenten kansallisuuteen katsomatta, V.s.-d.t. puolueen yhtenäisen, kaupunkien yleisen hoitokomitean. Huom.! Komitea päättää kunkin kaupungin köyhälistöä koskevat yleiset kysymykset, jolloin yksinkertaisen enemmistön päätökset tulevat voimaan.

Kaupunkien yleisen komitean vaalitapa määrätään puolueen hyväksymien yleisten perusteiden mukaisesti.

7) Bundin järjestöt lähettävät yleisiin puoluekokouksiin ja neuvotteluihin edustajiaan V.s.-d.t. puolueen muiden järjestöjen mukaisesti. Huom.! Paikallisten järjestöjen sopiessa asiasta voidaan edustajavaalit toimittaa yleisissä vaalikokouksissa.

8) Bundilla on oikeus olla edustettuna V.s.-d.t. puolueen keskuskomiteassa. Huom.! Bundin edustus puolueen keskuskomiteassa määrätään Bundin keskuskomitean ja V.s.-d.t. puolueen keskuskomitean sopimuksen mukaisesti.

9) V.s.-d.t. puolueen lähetystöihin kansainvälisiin sosialistien kongresseihin Bund lähettää omat edustajansa.

Puoluekokouksen päätös.

Kokous hyväksyy Bundin yhdistysehdotuksen, mutta samalla on jyrkästi köyhälistön kansallisuuksittain järjestymistä vastaan; yhdistysehdotuksen on kokous vahvistanut vain tarkoituksessa antaa säännöllisempi luonne kahden järjestöaatteen puoluelaisten taistelulle.

Kokous antaa keskuskomitean tehtäväksi panna mainittu päätös käytäntöön heti kuin Bund on sen vahvistanut.

Lättiläisten yhtymisestä taas tuli hyväksytyksi seuraava ehdotus:

Lättiläisen sos. dem. puolueen yhtyminen.

Lättiläinen sos. dem. puolue on autonominen paikallisjärjestö, joka liittyy V.s.-d.t. puolueeseen seuraavien perusteiden mukaisesti:

1) Lätinmaan s.-d. puolue työskentelee alueen kaikkiin kansallisuuksiin kuuluvan köyhälistön keskuudessa ja yhdistää alueensa kaikki puolueet yhteistoimintaan, jonka ohessa paikallisjärjestön toimintapiiri kuin myös itse sen nimitys määrätään Lätinmaan kaikkien s.-d. yhdistysten yhteisessä kokouksessa. Huom.! Lätinmaan s.-d. puolueen suhde Bundiin määrätään yksissä neuvoin V.s.-d. puolueen kanssa. Yhteistä esiintymistä koskevien erikoistapausten määrittely tämän yleisen suhteen rajojen sisäpuolella kuuluu Lätinmaan s.-d. puolueelle.

2) Lätinmaan s.-d. puolue säilyttää oikeuden hoitaa itsenäisesti järjestönsä asioita noudattamalla yleistä puolueohjelmaa ja toimintatapaa.

3) Lätinmaan s.-d. puolueella on omat kokouksensa, joissa ratkaistaan maan puoluetoiminnan kaikki kysymykset, kuin myöskin valitaan maan paikallinen puoluekeskuskomitea ohjaamaan s.-d. puolueen toimintaa maassa. Lätinmaan s.-d. puolueen toimintapiireissä tapahtuvat yhteiset yritykset pannaan toimeen järjestön tieten.

4) Lätinmaan s.-d. puolue ottaa osaa yleisiin puoluekokouksiin samoilla perusteilla, kuin V.s.-d.t. puolueen muutkin järjestöt.

5) Lätinmaan s.-d. puolue saa ottaa osaa puolueiden yhteisen keskuskomitean istuntoihin puolueiden yhteisten ja järjestön erityisten sääntöjen määräämällä tavalla, josta V.s.-d.t. puolueen ja lättiläisen s.-d.t. puolueen asettamat keskuskomiteat puolueiden yhdistyessä päättävät.

6) V.s.-d. puolueen lähetystöissä kansainvälisiin sosialistien kongresseihin tulee olemaan edustettuna myös Lätinmaan s.-d. puolue kokouksessaan valitsemansa edustajan kautta.

7) Lätinmaan s.-d. puolueella on oikeus erityisten paikallisten olosuhteiden vuoksi itsenäisesti määrätä suhteensa Lätinmaan agraarikysymykseen, jonka vuoksi V.s.-d. puolueen agraariohjelma ei ole sitova Lätinmaan s.-d. puolueelle. Kun Lätinmaan s.-d.t. puolue yhtyy V.s-d.t. puolueeseen tarkastetaan lähimmässä yleisessä puoluekokouksessa ne V.s.-d.t. puolueen ohjelman pykälät, joita vastaan on Lätinmaan s.-d. puolueella muistutettavaa ja joilla on yleisperiaatteellinen merkitys.

Jos Lätinmaan s.-d.t. puolue on taipuvainen yhtymään V.s.-d.t. puolueeseen keskuskomitean vahvistamilla ehdoilla, niin V.s.-d. puolueen on viivyttelemättä toteutettava tämä yhtyminen, odottamatta seuraavaa yleistä puoluekokousta.

Puolan ja Liettuan sosialidemokratisten puolueitten yhtymisen ehdoista emme ole vielä saaneet tarkempia tietoja.

Näin oli saatu paljon merkitsevät päätökset tehdyksi. Venäjän köyhälistö kansallisuuteen katsomatta tulee nousemaan yhtyneenä järjestönä taisteluun yhtä ja samaa vihollista ja yhteisten tarkoitusperien saavuttamiseksi. Edessä olevat taistelut tulevat käymään paljon helpommiksi kuin tähän saakka, sillä yhdistynyt joukko on voimia monin verroin lisännyt. Puoluekokous saatuaan tehdyksi nämä tärkeät päätökset puolueen yhtymisestä tervehti päätöstä mitä innokkaimmin.

Vielä tehtiin kokouksessa päätös ammattikuntaliikkeestä ja näin oli kokouksen keskustelukysymykset läpikäydyt ja ratkaistut. Oli enää jälellä vaan puolueen sanomalehden toimituksen ja puoluehallinnon järjestely ja virkailijain vaalit, jotka toimitettiin nopeasti ja yksimielisesti. Kokous, joka oli kestänyt kolmatta viikkoa, vaikka työtä oli tehty aamusta k:lo 9:stä iltamyöhään saakka, päätettiin innokkailla puheilla ja laululla. Kokouksen puheenjohtajina olivat toimineet puoluetoverit Plechanow, Dan ja Lenin, ja muutenkin ottivat kokoukseen osaa yleensä Venäjän sosialidemokratian huomatuimmat ja etevimmät jäsenet.

 

Ulkomailta.

Ranskan vaalit, jotka toimitettiin viime kuussa, voidaan merkitä varsin huomattavaksi voitoksi sekä yleensä kansanvaltaisuudelle että erityisesti sosialismille. Kaikki epäiltävät ainekset, nimelliset tasavaltaiset ovat uuden kamarin enemmistöstä tulleet tyyten karsituiksi. Nationalismi on muserrettu ja klerikalismi on saanut kauhean läksytyksen. Ranskan kansa on langettanut täysin hyväksyvän arvostelun tasavaltalaisen blokin uudistustyöstä, painanut sinetin valtion ja kirkon erokirjaan.

Viimeisten vaalien tulokset ovat nyt jokseenkin seuraavat. Monarkistien, toisella nimellä »taantumuksellisten», lukumäärä on pysynyt muuttumatta, — heillä on nytkin 77 edustajaa. Nationalistein luku on alentunut miltei puolella, nim. 44:stä 23–29:ään (merkitsemme arvioitten minimi- ja maksimiluvut). Progressistit, joitten viha kaikkea edistystä vastaan on räikeässä ristiriidassa heidän puoluenimensä kanssa, ovat menettäneet kolmannen osan edustajapaikkojaan (ennen 112, nyt 64–76). Vasemmistotasavaltaiset, jotka muodostavat radikalismin oikean, epävarman siiven, voittivat noin tusinan verran edusmiessijoja (ennen 66, nyt 77–83). Radikalit menettivät vähintäin 10, mahdollisesti aina 30 paikkaa (ennen 126, nyt 96–116) sosialistisille radikaleille jotka nykyään ovat kamarin vahvin ryhmä, 134–150 jäsentä (ennen 116). Yhtyneet sosialistit voittivat 17 sijaa (ennen 37, nyt 54) ja riippumattomat »sosialistit» 8 tai 9 (heitä on 20–21).

Tasavallan kehitys on siis voimakkaasti siirtynyt vasempaan, kansanvaltaiseen suuntaan. Se näkyy kaikkein selvimmin, kun tarkastaa eri departementtien vaalituloksia. Ranskan 87 departementista on 33 kokonaan kansanvaltaisilla hallussaan, ja 33:ssa on heillä merkitsevä enemmistö. Yhteensä näistä 66 departementista ovat kansanvaltaiset saaneet 355 sijaa 75:ttä vastaan. Ainoastaan 2 departementtia ovat kokonaan taantumuksen käsissä, 16:ssä on heillä 83 paikan enemmistö 35:ttä vastaan. Virallisten laskujen mukaan on tasavaltainen blokki voittanut 57 tai 58 sijaa, joten vasemmistolla kaikkiaan olisi kamarissa 409, kun taas vastustavalla vähemmistöllä ainoastaan 176. Tämä on suuremmoinen tulos, josta voi vetää seuraavan johtopäätöksen: Sitten kun Ranskassa 1870:stä alkaen on ollut vallalla ensin Thiers'in vanhoillinen tasavalta, sitte Gambettan opportunistinen tasavalta ja lopuksi radikalisen tasavallan kaksinaamainen hallitusjärjestelmä, alkaa nyt uusi, kansanvaltaisen tasavallan aikakausi.

Belgian vaalit. Toukok. 27 p:nä toimitettiin vaalit Belgian eduslajakamariin. Kamarin jäsenluku on 166. Jäsenet valitaan neljäksi vuodeksi siten että joka kahden vuoden perästä puolet jäsenistä valitaan uudestaan. Vaalintulokset ovat seuraavat: 54 klerikalia (kirkollismielistä), 20 vapaamielistä, 10 sosialistia ja 1 kristillinen kansanvaltainen. Kamarissa tulee tämän jälkeen olemaan 89 klerikaalia ja 77 vapaamielistä, sosialistia ja kristillistä sosialistia. Klerikalien tähänastinen enemmistö on ollut 20 ääntä, vaalien jälkeen on se ainoastaan 12 ääntä. Vastustuspuolueiden ehdokkaat saivat 533 tuh. ääntä ja klerikalit 631 tuh. V. 1904, jolloin vaalit tapahtuivat toisessa osassa maata saivat vastustuspuolueet 602 tuh. ja klerikalit 493 tuh. ääntä. Niinmuodoin on molemmissa vaaleissa annettu yhteensä 1,135 tuh. ääntä vastustuspuolueille ja 1,129 tuh. klerikaleille. Mutta vaalipiirijako ja puolueiden jakaantuminen näissä on sellainen, että huolimatta siitä, että suhteellinen vaalitapa on Belgiassa olemassa, klerikaleilla on eduskunnassa ehdoton enemmistö vaikkakin he ovat maassa vähemmistönä. Kirkollismielisten päätukena ovat flaamilaisten kylien asukkaat, jotka kokonaan vielä ovat pappien vaikutuksen alla. Sinnekin alkaa kuitenkin raittiimpi henki tunkeutua uhaten tuhota mustakaapujen herruuden. On otettava myöskin se huomioon, että yllämainittu ääniluku ei suinkaan vastaa äänestäjäin todellista lukua sillä työväen keskuudessa on vähemmän perheenisiä, joilla Belgian vaalilain mukaan on kaksi ääntä kuin talonpoikain keskuudessa, jotenka poistamalla tämän lisä-äänioikeuden kirkolliset välttämättömästi joutuvat tappiolle. —

Sosialidemokrateille eivät nämä vaalit suinkaan olleet onnelliset. Tosin heillä nyt tulee kamarissa olemaan 30 sijaan, kun ennen oli vain 28. Mutta verrattuna vapaamielisten vaalivoittoon täytyy sanoa sosialistein nyt kärsineen tappion. Mielet tuntuvatkin sen johdosta olevan alakuloisia. Ja huonoa tulosta selitellään eri tavoilla.

Ranskalaisessa Jean Jaurès'in toimittamassa »L'Humanité»-lehdessä kirjottaa asiasta belgialainen puoluejohtaja Emile Vandervelde seuraavasti:

»Belgian vaalit toukokuun 27 p. tuottivat antiklerikaalisille eli vapaamielisille ja sosialisteille tappiota.

Klerikalisen puolueen enemmistöön itse asiassa vähennyt 20:stä 12 ääneen, ja mitä vaalituloksista voi päättää, on sosialisteillä oleva 30 sijaa uudessa kamarissa. Edellisessä oli 28. Vastustuspuolueilla on oleva 77 sijaa 73 asemasta. Kirkollisilla on 89 sijaa 93 asemasta. Mutta lapsellista olisi väittää, että mainitut vaalitulokset vastaisivat toivomuksiamme.

Vaaliedellytykset eivät milloinkaan ole olleet niin suotuisat kuin nyt. Oppositsioonille oli edullista, että kirkolliset olivat ärsyttäneet omia miehiään äänestämällä kuninkaan käskystä 100 miljoonan puolesta Antverpenin linnoitusten varustamiseksi. Sosialistien leirissä ryhdyttiin vaalitaisteluun ennen kuulumattomalla innolla.

Mutta siitä huolimatta meillä Antverpenissä ja Brysselissä oli tuskin yhtä monta ääntä kuin vuonna 1902, kun sitävastoin liberaalit, vapaamieliset, voittivat tuhansia, ja hyötyivät yksinään vaalijoukkojen lisääntymisestä.

Toiselta puolen oli oppositsiooni, korjatakseen suhteellisten vaalien vääryyksiä, tehnyt kokoomislistoja vapaamielisten, sosialistien ja kristilliskansanvaltaisten kesken ja voittanut muutamissa kohdin; se pyrki kukistamaan hallitusta, vaan hallitus säilyi riittäväliä enemmistöllä.

Lyhyesti sanottuna vaalien tunnusmerkkeinä ovat: kokoomislistojen osittainen häviö ja vapaamielisten voitto sosialistien ja kristilliskansanvaltaisten kustannuksella, jotka menettivät edellisille siiansa niissä piireissä, missä he taistelivat yksin, nimittäin Brysselissä ja Antverpenissä.

Nämät molemmat vastakkaiset tapahtumat perustuvat samaan syyhyn: vapaamielisten puolueitten yksimielisyyteen yleisissä vaaleissa.

Jos sosialistit ovat hävinneet Brysselissä ja Antverpenissä, niin syy ei ole sosialistipuolueen heikkenemisessä, joka päinvastoin on vankistunut.

Mutta 1900–1902 vaaleissa oli vapaamielinen puolue hyvin eripurainen. Vasemmisto puolusti yleistä äänioikeutta, maltilliset panivat sitä vastaan. Ja vaaleissa moni kansanvaltaisempi vapaamielinen, suuttuneena omaan puolueeseensa yhtyi kristillissosialisteihin tahi sos.-demokrateihin, olematta kuitenkaan kaikissa kysymyksissä näitten viimemainittujen puolueitten ohjelman kannalla.

Nyt ovat vapaamieliset muuttaneet nahkaansa. He ovat työväenpuolueelta ottaneet joukon käytännöllisiä uudistusaatteita. He vaativat kansakoulupakkoa ja yhdenvertaisuutta asevelvollisuuteen nähden, jota maltilliset silloin vastustivat. He ovat siksi vahvistuneet äskeisissä vaaleissa tämän aatteellisuuden edistyksen perustuksella heidän leirissään sekä siksi, että vallankumouksen pelko johti virkamiehet liittymään vapaamielisiin. Aatteemme on siis voittanut, puolueemme hävinnyt vaaleissa!

Toiselta puolen on vapaamielisten yhtyminen sosialisteihin ja kristillis-kansanvaltaisiin aiheuttanut sen, että joukko porvareita on yhtynyt kirkollisiin, vaikkeivät usko jumalaan eikä piruun, mutta heittäytyvät ennemmin munkkien pimittävään seuraan, kuin että milloinkaan äänestäisivät sosialidemokratista miestä.

Toivomme toki, että kirkollinen itsevaltius on tulevaisuudessa käyvä heille liian tukalaksi.

Kummallista on havaita, että vaikka aatteemme on levinnyt, on se kääntynyt porvaristolle hyödyksi, vaikka innostus työkansan keskuudessa on ollut vaaleissa verraton. Ehkä tämä tappiomme on ohimenevä, sillä työkansan sydän on toki aina sosialistinen. — Ja kun meillä on kerran oleva yleinen äänioikeus, on työkansan voitto oleva varma.

Mutta sen hyväksi on ankarasti tehtävä työtä. Meidän agitatsionimme tulkoon yhä tarmokkaammaksi, syvällisemmäksi, puhtaasti aatteelliseksi ja kansanvaltaiseksi!

Se on velvollisuutemme, emmekä me paikaltamme väisty!»

 

Puoluetoveri Leo Meysmans kirjoittaa belgialaisessa »Le Peuple»-lehdessä samasta asiasta m. m. seuraavaa:

»Mitä minun yksityismielipiteeseeni tulee, en epäilekkään, että suvaitsevaisuuden politiikka meidät on häviöön saattanut. Ajaessamme asiaamme säästäen hienotunteisesti vapaamielisiä, on syntynyt luokkarajain hämmennystä, jonka avulla vastapuoleemme on saattanut valitsijoitamme leiriinsä houkutella ja meidät kukistaa.

Me olimme unohtaneet, ett'ei löydy puhdasta sos.-demokratiaa muualla kuin luokkataistelun alalla. Olkoon tämä meille varoitukseksi! Olen aina sanonut, että menettelytavan tulee olla aatteen kanssa sopusoinnussa. 1906 vuoden vaalit osoittavat, että työväenpuolueen on pysyttävä luokkataistelun pohjalla, jos se mielii suoraan ja varmasti päämaalinsa saavuttaa.»

 


 

Valitusta kaipaaville tovereille!

 
Pyydän ilmoittaa, että olen Tampereelle perustanut kustannusliikkeen, jonka tarkoituksena on julkaista parhainta sosialistista ja vapaa-aatteista kirjallisuutta huokeimmilla hinnoilla. Koska siis yritykseni tähtää tiedonvalon asevaraston kartuttamista, toivon sille mahdollisimman suopeaa ja yksimielistä kannatusta.
 
Painosta on jo ilmestynyt: R. G. INGERSOLLIN VALITUT TEOKSET, jotka sisältävät 10 eri luentoa vapaa-aatteisuuden alalta. Teos on 340 laaja, mutta hinta ainoastaan 2:25 kovissa kansissa ja 2:75 korukansissa.
Kohdakkoin ilmestyy myös KAUTSKYN, BEBELIN, TOLSTOIN, y.m. teoksia.
Parhaimmat asiamiespalkkiot. Pyytäkää tilausohjeita.
Kunnioituksella
M. V. VUOLUKKA, Tampere.

 


Kirjoittajien viitteet:

[1*] 1) Arvostelu koskee pääasiassa julkaisua »Tilattoman väestön alakomitean mietintö n:o 2», Helsingissä 1904. Kaikki sivunumeroilla merkityt lainaukset ovat tästä mietinnöstä, milloin ei toisin mainita.

[2*] Aineksia Venäjän maantiedettä ja tilastoa varten, pääesikunnan upseerien kokoomia »Donin sotaväen maa» — kirj. Krasnow.