Sosialistinen aikakauslehti

1906–1908

 


Julkaistu: heinäkuussa 1906
Lähde: »Sosialistinen aikakauslehti», n:o 13, heinäkuu 1906. Ensimäinen vuosikerta 1906, s. 289–312. Työväen kirjapaino, Helsinki 1907.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistujen julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: Henriette Roland-Holst, Yrjö Sirola. Muiden kirjoittajien tekstit © tekijät tai tekijänoikeuden tila epäselvä.


Sosialistinen aikakauslehti

N:o 13, heinäkuu 1906

 

Toimitus:
Edv. Gylling
Vastaava
O. W. Kuusinen
Toimitusihteeri
Sulo WuolijokiYrjö Sirola

 

 


Katsokaa Venäjälle!

Siellä taistellaan. Äärimmäiset vastakohdat ovat törmänneet yhteen. Toisella puolen on kansa, suuri, lahjakas, paljon kärsinyt kansa. Toisella puolen vallan-, rahan- ja verenhimoinen itsevaltius, vuosisatoja sortanut hallitusjärjestelmä, jonka mahti perustuu poliisi- ja virkavallan järjestettyyn kansankuristamistoimintaan, villien sotilasjoukkojen sokeaan kuuliaisuuteen ja palkattujen huliganilaumain hurjiin konnantöihin.

Taistelu on sovittamaton ja suuremmoinen kuin luonnonvoimain kamppailu keväällä. Sillä siinä kansassa, joka Venäjällä taistelee vapaudestaan, on kevään mahtava voima.

Katsokaamme sinne! Sieltä voimme oppia, miten on taisteltava.

Meilläkin taisteltiin viime vuosina samaa taistelua, samaa sortajaa vastaan. Mutta miten taisteltiin? Toiset — valtioviisaat — myöntyivät vastustamatta, toiset vastustivat — passivisesti. Että sittenkin pääsimme pahimmasta sorrosta, se ei ollut meidän ansiomme, vaan Venäjän vapaustaistelun. Keisarillisen hallituksen täytyi rauhottaa rajamaat, ja syystä tai toisesta rauhotettiin Suomi eri tavalla kuin esim. Itämerenmaakunnat. Me pelastuimme taaskin kaikista niistä kärsimyksistä, mitä tsaarinvallan alamaiset joka paikassa muualla saivat kokea. Ja sen vuoksi kai meillä nyt on oikeus itsetyytyväisinä torkkua ja puhua peruslakiemme loukkaamattomuudesta, kun kaikkialla muualla äärimmäisin uhrauksin luodaan perustuslaillisen vapauden pohjaa.

Katsokaamme Venäjälle ja oppikaamme sieltä myös korkeita päämääriä!

Siellä on vapaustaistelijoiden ensimäisenä, yksimielisenä vaatimuksena: alas itsevaltius! Ja itsevaltiusjärjestelmän sijaan vaaditaan perustuslaillista ja täysin kansanvaltaista hallitusmuotoa, parlamentarisuutta, jossa hallitus on kansaneduskunnan luottamusmiehistä kokoonpantu ja eduskunnalle kaikesta toiminnastaan vastuunalainen. Ennenkuin tämä päämäärä saavutetaan, ei kansan vapaustaistelu ole Venäjällä hetkeksikään herkeävä.

Meilläkin on sama itsevaltius — huolimatta kaikesta paperilla olevasta perustuslaillisuudesta, joka, kuten olemme nähneet, tosiasiassa kestää vain niin pitkälle kuin Pietarissa hyväksi katsotaan, — mutta kuka meillä vaatii sitä pois? Ja sekin hallitusmuoto, mikä meillä on paperilla, se — Kustaa III:nnen valtiokeikauksen katkera perintö — se on aivan varmaan itsevaltaisin kaikista perustuslaillisista hallitusmuodoista mitä mailmassa on. Mutta kuka sitä vaatii uudistettavaksi? Kuka täällä vaatii parlamentarista hallitusmuotoa? Ei ainakaan porvarillisista kukaan ole tahtonut eikä rohjennut ottaa mitään tällaista puheeksi.

Ja kuitenkin pitäisi täällä jokaiselle edes se olla selvänä, että niinkauan kun ei ole perustuslaillista Venäjää, ei todellisuudessa ole myöskään perustuslaillista Suomea. Meidän maamme asema ei voi olla varma, ennenkuin Venäjällä vapausliike on voittanut.

Se on kerran voittava. Sitä eivät enää saata epäillä Venäjän kansan sortajatkaan, jotka epätoivon vimmalla koettavat vain lieventää ja viivyttää vallankumousta, pelastaakseen itselleen edes jotakin vielä itsevaltiuden savuavista raunioista.

Mutta me näemme joka päivä, että ratkaisu lähenee nopeasti. Se hetki ei enää voi olla kaukana, jolloin Venäjällä kansa on ottava vapautensa ja uudesti luova valtiolliset laitoksensa.

Silloin voimme mekin saada turvatun vapauden ja mahdollisesti myös parlamentarisia oikeuksia, kansanvaltaisen hallitusmuodon. Taasko ilman omaa ansiotamme, lahjana siltä venäläiseltä kansanliikkeeltä, jota jo saamme niin suuresti kiittää eduskuntareformistamme, kokoontumis-, yhdistymis- ja painovapaudesta sekä paljosta muustakin? Siltä näyttää.

Onko meillä edes köyhälistö, joka kumminkin alusta alkaen on myötätunnolla ja ihailulla seurannut venäläisten veljiensä sankaritaistelua, yksimielisesti käsittävä velvollisuutensa, jos kerran tulee hetki, jolloin me tavalla tai toisella voimme vähäisemmässäkin määrässä tukea heitä? Toivokaamme sitä. Sillä se on juuri köyhälistö Venäjälläkin, joka nykyisestä valtiollisesta sorrosta enimmin kärsii, ja sama köyhälistö, järjestynyt sosialidemokratinen työväki, joka siellä vapaudesta uljaimmin taistelee.

Tämän lisäksi olkoon köyhälistö meillä oman asiansakin vuoksi valmiina ja varuillaan sitä hetkeä varten, jolloin Venäjällä nykyinen sortohallitus ja sen takana oleva itsevaltiusjärjestelmä kukistuu. Se olkoon valmiina silloin täydellä ponnella esittämään ja ajamaan läpi sen tinkimättömän vaatimuksensa, että meidän nykyinen itsevaltainen hallitusmuotomme on oitis muutettava kauttaaltaan kansanvaltaiseksi. Sitä varten on silloin tietysti niin pian kuin mahdollista kutsuttava kokoon perustuslakeja säätävä kansaneduskunta, joka on luova meidän vastaisen valtiomuotomme sovittelemalla uuden Venäjän edustajain kanssa. Ja meidän on silloin myös katsottava, että tuohon kansaneduskuntaan valitaan jäsenet todella yleisen yhtäläisen äänioikeuden perusteella, eikä niitten äänioikeuden kiristysten mukaan, mitä nykyiset vallassaolijamme aikovat uuteen valtiopäiväjärjestykseemme sotkea.

Takaisin sisällysluetteloon

 


Puolueemme kasvaminen.

Mietteitä tilaston johdosta.

Puoluetilasto on ilmestynyt.[1*] Taustaksi sille pyydän esittää muutamia vertailevia numeroita ja tietoja puolueen lyhyestä historiasta. — Suomen työväenliike alkoi 1880-luvulla, jolloin syntyi parikymmentä työväenyhdistystä. Tarkotuksena, joka peittelemättä lausuttiin, oli estää sosialismin maahan tulo. Ja keinot olivat kieltämättä hyvät: reformityöllä piti poistettaman lainsäädännön puutteet ja opetettaman työmiehet ja työnantajat pitämään etujaan yhteisinä; — ikävä vaan että ne olivat mahdottomat. Ne harvat enemmän tai vähemmän hyvää tarkottavat herrasmiehet, jotka liikettä ryhtyivät johtamaan, eivät voineet lainsäädäntöön paljoakaan vaikuttaa ja ennenkuin työnantajat ennättivät tulla työväenyhdistyksiin todistamaan »yhteisiä etuja», — oli sosialismi jo »tuotu» maahan, ja on se, vastoin ennustuksia, juurtunut odottamattoman nopeasti.

Kieltämätön ansio on sentään myönnettävä niille sosialipoliittisille esitöille, joita noiden porvarillisten työväenyhdistysten piirissä suoritettiin. V. 1890 yritettiin pitää edustajakokousta, mutta sen kielsi kenraalikuvernööri. Yksityinen kokous pidettiin v. 1893 Helsingissä. Edustajia oli 20 ja yhdistyksiä suunnilleen saman verran. Esitettiin vaatimuksia ja toivomuksia sekä asetettiin työväen valtuuskunta. Jäseniä lienee yhdistyksissä ollut yli 3,000, mutta, valitetaan vuosikertomuksissa, on vaikea saada yhdistyksiin — työväkeä! Useimpain jäsenluku myös vuoden kuluessa tuntuvasti laskeutui, ne eivät siis voineet todistaa työväelle ajavansa heidän etujaan. Tampereen kokouksessa 1896 oli edustajia 24:stä kaupunkilais- ja 10:stä maalaisyhdistyksestä, yhteensä 70. Täällä erosi työväen valtuuskunnan puheenjohtaja V. v. Wright, kun kokous oli niin »jyrkkä», että 30 äänellä 17 vastaan vaati yhtäläistä ja melkein yleistä äänioikeutta porvarissäätyyn. Se jyrkkyys kehittyi nopeasti luokkatietoisuudeksi ja v. 1899 perustettiin »Suomen työväenpuolue» Turun kokouksessa, jossa oli 82 edustajaa 34 yhdistyksestä. Seunaavana vuonna oli 68 yhdistyksessä jäseniä n. 9,000–10,000 (700–800 naista), mutta puolueeseen liityttiin vain vähitellen, kun työväenliikkeen porvarilliset kummit pelottelivat uhkaillen lähteä ja viedä kummilahjansa, yhdistysten talot, mennessään, jos työväki vaan taipuu »villitsijäin» puolelle. Sitkeällä taistelulla, jota vieläkin muutamin paikoin käydään, on työväki sitten saanut puolustaa talojaan ja omaisuuttaan holhojiltaan, jotka ovat olleet huolissaan niiden »väärinkäytöstä».

Turussa asetetun puoluehallinnon toimesta alettiin julaista sosialistishenkisiä lentokirjasia ja pantiin alulle agitatsioni sekä mielenosotukset. Yhdistykset saivat astua myös vastalauseiden tielle, kun sen entiset ystävät, Leo Mechelin etupäässä, yrittivät todistaa mailmalle täällä vallitsevan sosialisen rauhan, mutta siten että aikoivat elinkeinolain määräyksellä tehdä lakonteko-oikeuden tyhjäksi. Viipurissa v. 1901 pidetyssä puoluekokouksessa oli 64 edustajaa 17:sta kaupunki- ja 9:stä maalaisyhdistyksestä ja v:n 1902 tilastotaulu osottaa 41:ssä yhdistyksessä 8,151 jäsentä, joista 1,496 naista. — Useat yhdistykset, n. 40, välttivät vielä puoluetta, mutta sitä mukaa kuin puolue- ja luokkavastakohdat selvenivät, siirtyi työväki yhä nopeammassa marssissa puolueen piiriin. V. 1903 oli jäseniä puoluehallinnon tilastoon ilmoitettu 13 513 (naisia 3,013) — tilastoihin ei näytä ilmoitettavan täyttä jäsenlukua — ja Forssan kokouksessa oli edustajia 97 55:stä yhdistyksestä. Nyt omaksuttiin Sosialidemokratian nimi ja ohjelma, asetuttiin äänioikeusasiassa uhkaavalle kannalle, ja jo syksyllä 1904 täytyi kutsua kokoon ylimääräinen, Helsingin puoluekokous, jossa oli 73:sta yhdistyksestä 107 edustajaa, asettamaan menettelytapaa vaaleihin nähden. Menettelytapa sotkeentui, mutta paine kasvoi, v. 1904:n lopussa oli jo 99 yhdistystä, joissa 16,610 jäsentä (naisia 3,895). »Häpeäpäivä» tukkesi tyytymättömyyden varaventtiilin, kansallislakossa oli pannu räjähtää, puoluekokous viime marraskuulla päätti vaali- ja suurlakon, ja vuoden vaihteessa oli jäseniä 45,298, joista 9,572 naista. Yhdistyksiä oli puolueeseen liittynyt 177.

Tämän vuoden tapaukset ovat tuoreessa muistissa; jännitys oli suuri, niin suuri että se, vaikka suurlakko eduskuntareformia valtiopäivillä ratkaistaessa vältettiinkin, kuitenkin sitä ennen ja nyt jälkeen on purkautunut lukuisiin suuriin ja pieniin lakkoihin ympäri maata. Missä määrin vanhain yhdistysten jäsenluku kasvoi, on numerolleen nyt mahdoton sanoa, mutta pieni ei väenlisäys ole ollut. Uusia yhdistyksiä on todella kasvanut kuin sieniä sateella. Puoluetilaston mukaan on niitä tänä vuonna liittynyt 244, joista 156 ilmoitti perustettaessa jäsenlukunsa yhteensä 17,076:ksi. Nykyisin nousee puolueyhdistysten lukumäärä yli 500 ja lukuisain yhdistysten toimintaa on haitannut joko niiden omain tai »Suomen työläisliiton» sääntöjen senaatissa viipyminen, joka on pakottanut satoja yhdistyksiä toimimaan ilman laillistettuja sääntöjä lukuisien hankaluuksien alaisina, niin että monet ovat ilmoittaneet liittyvänsä puolueeseen vasta saatuaan säännöt. Näin ollen voi pitää sangen kohtuullisena, kun arvioi valtiollisesti järjestyneen työväen luvun sadaksi tuhanneksi.

On luonnollista, että tämä nopea kasvaminen äkkiä mullisti puolueen koko elämän ja teki vanhan järjestysmuodon mahdottomaksi. Puoluehallinnosta käsin, vaikka sen henkilökuntaa on lisättykin, ei ole voitu hoitaa yhdistysten kaikkia sille lähettämiä asioita ja järjestää agitatsionia, vaan täytyi kiireen kaupalla luoda piirijako ja ikäänkuin polkea maasta kaikkiin 18:aan piiriin ja lukuisiin alapiireihin agitatsionikunnat, luottamushenkilöt ja agitaattorit. Piakkoin saamme numeroista nähdä, kuinka monipuolinen näiden toiminta on ollut. Lukuisat lakot osottivat myös uusien järjestäymismuotojen tarpeen. Lakkopuuhissaan kääntyivät näet työläiset, järjestyneet ja järjestymättömät, tavallisesti puoluehallinnon puoleen, joka näissä asioissa hyvin vähän voi auttaa, siltä kun kokonaan puuttui tarvittava koneisto: lakkorahasto, ylimääräinen verotusoikeus ja sopivia lakkojen välittäjiä. Nämä syntyvät vasta kehityksen kautta paikallisjärjestöissä ja ammatillisissa liitoissa. Tälläisiä onkin nykyisen tilaston mukaan 20 liittoa ja muutamia paikallisjärjestöjä. Liitoista ovat vasta jokuset siinä kunnossa, että ne voivat edes jossain määrin järjestellä työtaistelulta, mutta viimeaikainen kehitys lupaa hyvää siinäkin suhteessa. Liittojen yhteistoimintaa välittämään ja yleisiä lakkokeräyksiä toimeenpanemaan on liittohallintojen toimesta valittu väliaikainen keskustoimikunta, joka taas on asettanut Liittovaliokunnan lähintä toimintaa järjestämään. Torpparien keskustoimikunnan tarkotuksena olisi olla yhdyssiteenä syntyville torppariosastoille ja ohjailla torppariliikkeitä. Asiamiehinä kiertääkin kaksi sen jäsentä.

Uudet järjestäymismuodot ovatkin näin hahmopiirteissään selvillä: sosialidemokratiset valitsija- ja vaali-yhdistykset johtavat valtiollista ja kunnallista toimintaa. Yhdyssiteenä ovat niille vaalipiirien mukaan järjestettävien piirien toimikunnat ja sitten puoluehallinto eli keskustoimikunta valvomassa koneitten käyntiä. — Ammatillinen järjestäyminen kehittynee parhaiten mahdollisimmassa määrin itsenäisenä; kuitenkin on valvottava, ettei se pääse kovin kauas eksähtämään englantilaismalliseen unionismiin, jolloin työväestön jakautuminen kovin erilaisiin eturyhmiin voisi vaikuttaa haitallisesti kokonaisuuteen. — Ruotsalaisen työväen erikoishommat ja naisten agitatsioni kuten torpparitoimintakin vaativat kyllä eri järjestystapoja, mutta tuskin kokonaan eri järjestöjä.

Jos vertailee muita kohtia tilastossa, niin huomaa, että jäsenmaksu ei juuri ole muuttunut; 1–6 mk. ovat vaihtelurajat, 3 mk. tavallisin, parhailla ammattiliitoilla 12–16 mk. Lukusaleissa oli 1902 kotimaisia sanoma- ja aikakauslehtiä 271, nyt 766, ulkolaisia 17–12. Kirjastojen nidosmäärä 10,223–14,693 ja arvo 24,539–30,239 mk. Kassatili v. 1902 tuloja 164,586 mk., menoja 152,029 ja säästöä 13,064, v. 1905 olivat määrät 599,678 mk., 522,665 ja 75,153. Puhtaan omaisuuden arvo kohosi 289,175:sta 778,115:een. Kokouksia pitivät v. 1902 yhdistykset 532, johtokunnat 581 ja yleiseen työväki 50; v. 1905 2,986, 2,373 ja 698. Huvien luku oli v. 1902 iltamien 552, arpajaisten 14 ja kansanhuvien 46; v. 1905 1,124, 19 ja 226. Ammattiosastojen luku nousi 150:sta 317:een, ja viime tilastoon mainitaan sen ohessa torppariosastoja 15, haara-(kylä-)osastoja 83, naisosastoja 43 ja nuorisoliittoja 3. Kuntien apurahat kohosivat 6,985:sta 33,115:een ja lahjat yksityisiltä 3,529:sta 13,797:ään. Oma talo oli 1902 16:lla ja v. 1905 47:11a. Sairaus-ja hautauskassoja 17–41, laulukuntia 18–43, soittokuntia 10–27, käsityöseuroja 16–43, puhujaseuroja 21—74, säästökassoja 9–12, urheiluseuroja 8–36. Järjestyneen työväen edustajien luku kunnallishallinnoissa on noussut 18:sta 81:een. Sakkoja tuomittiin työväenasian tähden v. 1902 75 mk. ja v. 1905 70 mk. ja 30 päivää vankeutta. Vielä puhutaan tilastossa luento- ja oppikursseista. Työväen teattereita oli v. 1905 5. — V:n 1905 tilastoon on otettu yhdistysten perustamis- ja puolueeseen liittymisvuosi sekä tieto, mitkä suomalaisetkin yhdistykset sortovuosina olivat pakotetut laillistuttamaan sääntönsä Ruotsalaisen työväenliiton kautta, kun muuten ei päässyt toimintaan.

Numerojen kieli on jääväämätön ja se vakuuttaa vastustajillekin, että sosialismi on Suomessa välttämätön. Se on siis tekijänä otettava huomioon. On otettukin, ja ohjelmilla kilpaillen koettavat muut puolueet nyt osottaa olevansa ainakin yhtä reformatoorisia kuin mekin, mitä käytännöllisiin vaatimuksiin tulee; jopa pyrkinevät ohikin. Koska tämä ohjelmakoreilu voi viehättää järjestymättömien joukkoja ja herraspuolueet saada äänestyskarjaa heräämättömän köyhälistöosan joukosta, on meidän entistä selvemmin osotettava, mikä syvä ero on heidän ja meidän ohjelmilla. Meidän periaatteellinen vaatimuksemme on yhteiskuntalaitosten täydellinen kansan valmistuttaminen ja tuotanto-oloien sosialiseeraus, ja nuo käytännöllisen ohjelmamme kohdat merkitsevät vain välttämättömiä parannuksia, joihin lähimmässä tulevaisuudessa on päästävä. Heidän ohjelmassa käytännölliset kohdat ovat ihanteita, joihin heidän joskus vuosikymmenten kuluttua, täytyy myöntyä ja siksi alkavat he jo nyt totutella niitä ajattelemaan saaden samalla tilaisuuden kalastella puoluelaisia.

Syvästi tuntuva on myös eroavaisuus käytännössä: meidän täytyy yrittää pitemmälle kuin käytännölliset ohjelmastamme viittaavat, sillä meitä ajaa heräävän köyhälistön voima; heidän etuihinsa taas kuuluu tinkiä mahdollisimmassa määrin antamistaan lupauksista ja niiden toimeenpanoa viivyttää.

Puolueemme voitto on varma, kun tämä selviää koko köyhälistölle. Me voimme sen nyt saada yhä useammille selväksi puheitten ja kirjotusten kautta, mutta vasta yhä uudistuvat tosiasiat s. o. lupausten täyttämiset voivat pimeätkin rivit lopullisesti valaista.

Valistustyötä siis, järjestäymistä ja syventymistä, ja neljän vuoden päästä on tilastomme taas harpannut ainakin yhtä rohkaisevan askeleen kuin nyt.

Y. S.

Takaisin sisällysluetteloon

 


Professori Schäfflen ehdotus hypotekiluoton järjestämiseksi.

Yksi Saksan polttavimpia maataloudellisia kysymyksiä 19-vuosisadalla on ollut maanviljelysluoton järjestäminen, eikä kysymys vielä nytkään suinkaan ole onnellisinta ratkaisuaan löytänyt. Vuosiin 1850–60 oli tätä asiaa koskevassa tieteellisessä kirjallisuudessa vallalla se periaate, että hypotekiluottoa on helpotettava. Hypotekiluottoa oli myönnetty aina 23 saakka maatilan kauppa-arvosta, nyt vaadittiin tätä rajaa huikeasti korotettavaksi; vaadittiin valtiota avustamaan yhä uusien luottolaitoksien perustamista, että luoton saanti siten tulisi helpommaksi, vaadittiin suurempaa kauppavapautta, että hypotekituomarit eivät saisi niin tarkkaan pitää silmällä tilallisten taloutta. Luultiin siis, että manchesterilaisen vapaakauppakoulun periaatteet olisivat teknillisesti paraat maanviljelyksessäkin. Tilasto vuosien 1820–60 väliltä kuitenkin näytti, että maan velkaantuminen oli hirvittävässä määrässä lisääntynyt, mutta sitä pidettiin vaan luonnollisena ja välttämättömänä asiana. Ajateltiin, että korkea sivistys ja suuri velkaantuminen kulkevat välttämättömästi käsi kädessä.

Mutta kun korkokanta 60-luvulla Saksassa nousi ainakin 1:een prosenttiin keskimäärin, kun tilojen hinnat samaan aikaan hiukan alenivat, kun suuri sosialistinen tiedemies Karl Rodbertus oli osottanut, että neljä viidettä osaa maanviljelystä rasittavista veloista oli syntynyt tiloja vastaanotettaessa, niin silloin alkoivat vapaakauppakoulun uskollisimmatkin kannattajat horjua. Kun vielä teollisuutta v. 1878–79 kohdannut pula laajalti ulottui maanviljelykseenkin, saattaen suuret osat maata velkaantumaan yli luonnollisen rajan, pelästyttiin yhä enemmän. Monen mielessä alkoi syntyä epäilyksiä koko hypotekiluottoa kohtaan ja pian alkoi kuulua ääniä: pois hypotekiluotto! Juuri silloin lähetti sosialismia verrattain lähelläoleva professori Albert Schäffle mailmalle suurta huomiota herättäneen kirjansa hypotekiluoton järjestämisestä (Die Inkorporation des Hypothekarkredits), jossa hän tarkkaan perusteli sekä yksityiskohtia myöten selvitti kauvas tähtäävän ja nerokkaan suunnitelmansa, jolle pahimmat sen vihamiehistäkään eivät voi olla myöntämättä muutamia ihailevia, kiittäviä sanoja. Schäfflen suunnitelma on meille sosialisteille erittäin mieltäkiinnittävä, sillä käytännössä tulisi se osapuilleen johtamaan maataloudessa niitten periaatteitten toteuttamiseen, joitten puolesta sosialismikin taistelee.

Suunnitelmansa aluksi viittaa Schäffle hiukan Saksanmaan yleiseen tilaan ja epäkohtiin maataloudessa. Hän huomauttaa sitä huutavaa vääryyttä, että hallituksen maatalouspolitika on palvellut vaan suurviljelijäin etuja, viljatulleilla, sokeriveroilla, alkoholiveroilla y. m. Pikkuviljelyksen edut ovat kokonaan laimiinlyödyt. Tämän sekä yleensä kapitalistisen yhteiskuntajärjestyksen luonteen tähden ovat pikkuviljelys sekä keskikokonen viljelys suunnattoman suuressa määrässä velkaantuneet. Ettei hallituksen tullipolitikakaan tässä olisi ollut kyllin tehokas auttaja, sitä todistaa Preussin suurviljelys, joka hallituksen sille ystävällisestä huolenpidosta huolimatta on keskimäärin enemmän velkaantunut kuin keskikokonen viljelys.

Yksi talonpoikaistilojen velkaantumisen pääsyitä on luoton huono järjestäminen. Talonpoikia rasittaa koronkiskuri joko sukulaisen tai vakinaisen lainanantajan hahmossa. Koronkiskomista vastaan talonpoikaisväestön keskuudessa ovat kaikki lainsäädäntötoimenpiteet osottautuneet tehottomiksi. Velkaantunut talonpoika ei kuitenkaan kykene kestämään huonojen vuosien tuottamaa tappiota eikä ulkomaalaista kilpailua, vaan usein sortuu. Suuri joukko pikkutilallisia on siten joutunut huutavaan kurjuuteen. Juuri pikkutilallissääty kärsii asiain nykyisestä tilasta. Velkaantuminen tilan oston, muille perillisille suoritettavan maksun, järjestämättömän vakuudettoman luoton tähden on aivan pelottava, ja epäkohdat näyttävät yhä vaan lisääntyvän. Amerikalaisen kilpailun vuoksi tarvittaisi kuitenkin suurempaa yritteliäisyyttä ja enemmän liikepääomaa. Sen lisäksi pitää koettaa asioita kehittää siihen suuntaan, että kunnollisimmat ainekset kansasta saavat maan haltuunsa ja että he sen saavat myös pitää hallussaan. Ja kaikkia näitä tarkotuksia varten on Schäffle laatinut seuraavanlaisen suunnitelman.

Järjestääkseen ja varmentaakseen realiluottoaan tulee keskikokosten ja pienten tilojen omistajain liittyä järjestöksi. Sellaiseen järjestöön liittyminen pitäisi olla heille pakollinen. Kunkin piirin (tai pitäjän) tilalliset olisivat ensin velvolliset liittymään yhteen, nämät piirit taas maakunta- tai lääniyhdistyksiksi, jotka sitte vuorostaan voisivat yhtyä koko valtakunnan käsittäväksi liitoksi.

Näitten pakollisten liittojen yksinoikeutena olisi lainojen välittäminen jäsenilleen ja ehdotuksen mukaan olisivat ne siihen myöskin velvolliset.

Kunkin omistama maatila olisi arvioitava ja on kukin jäsen oikeutettu saamaan lainoja järjestön välityksellä. Laina-anomukset ratkasee järjestön johtokunta, johon jäsenet valitaan sangen monimutkasella tavalla, siten että kukin järjestöön kuuluva henkilö saa suhteellisesti äänestää sen mukaan miten monella markalla hän on »osakkaana».

Lainoja myönnettäisi jäsenille 1) tilan parannusta varten. Siihen kuuluu ensinnäkin pyrkimykset korottaa maan tuottokykyä, sitte rakennusten laittaminen. Kuitenkaan ei Schäffle suosittele luottoa muitten kuin puhtaasti maataloudellisten rakennusten rustaamiseksi. Tietysti tulee asianomaisen johtokunnan tarkkaan tutkia, ennenkuin yleensä myöntää luottoa ja sitte ratkasta, moneenko prosenttiin saakka se kullakin kerralla on myönnettävä. 2) On myös hankittava luottoa liikepääomaa varten. Tämänkäänlaista luottoa ei pitäisi myöntää ilman edellämainittujen luottojärjestöjen suostumusta, mutta rahat sitä varten hankkisivat erityiset (personali-) luotto-osuuskunnat, joita sitä varten olisi perustettava. Tällaista luottoa tulisi kuitenkin myöntää vain verrattain lyhyeksi ajaksi; se kyllä takaisi, ettei sitä suuremmassa määrin käytettäisi väärin. Liikeluottoa ei tulisi yleensä myöntää kuin 10–15 pros. tilan arvosta. Jos joku kuitenkin tarvitsisi suuremman summan rahaa, kuin tässä edelläosotetuilla keinoilla olisi mahdollista, voisi hän »myydä» tilansa järjestölle ja pitää sitä senjälkeen kuten ainakin vuokratilaa, maksaen järjestölle siitä vuotuisen vuokran. Myös vuokraajalle (vuokraajana voisi myöskin olla työmiesten tuotanto-osuuskunta) voidaan rajotetussa määrässä ja erityisen silmälläpidon alaisena myöntää luottoa tilan parantamista varten. 3) Luottoa on vielä myönnettävä, kun tilallinen tarvitsee sitä toipuakseen jostain raskaasta iskusta, kuten katovuoden jälkeen, satunnaisten vahinkojen ja onnettomuuksien kohdatessa (eläinten kuollessa, tulipaloissa j. n. e.), kun hän erityisten vaikeitten asianhaarain vallitessa ei voi maksaa verojaan, korkojaan, kuoletuslainojaan. Kulutusluottoa ei pitäisi myöntää. Ei yleensä myöskään luottoa tilan ostamiseksi eikä kanssaperillisten maksamiseksi.

Järjestöjen jäsenille on myönnettävä lainoja edelläsanottuja tarkotuksia varten 40% (50%) saakka tilan arvosta, ja tilan arvo lasketaan rahaksi tavallisen tai hiukan tavallista korkeamman korkokannan mukaan puhtaan, tilan tuottaman tulon perusteella. Lainat myönnettäisi kuoletuslainoina ja pitäisi ne viimeistään 15 tai 25 vuoden päästä kuolettaa.

Puhdas voitto järjestön lainavälityksestä tulisi lainaajalle, puhdas voitto välityksestä tilaa myötäessä tai vuokrattaessa vuokraajalle.

Jos velallinen rahaansa käyttää muuhun tarkotukseen, kun siihen, jota varten hän on lainan saanut, jos hän laskee tilansa rappeutumaan, jos hän ei voi normalioloissa maksaa verojaan eikä kuoletusmaksujaan, langetkoon ilman muuta pantiksi jäänyt osa tilaa järjestölle.

Tietysti tällainen luoton järjestäminen, huomauttaa Schäffle edelleen, ei vaikuttaisi toivottuun suuntaan, ellei talonpoikia samalla suojeltaisi toisilta, hyvinkin uhkaavilta vaaroilta. Erittäin epäedullinen vaikutus olisi sillä seikalla, että persoonallisilla velkasitoumuksilla olisi lain voima apunaan. Laissa pitäisi siis olla määräys, että ainoa pätevä talonpoikain velkoja on osuuskunta ja järjestö. Myöskin olisi varokeinoihin ryhdyttävä, ettei irtaimistoa voitaisi pantata koronkiskureille. Ei mitään työkaluja saisi »ulosmitata», ei eläimiä, ei ruokaa j. n. e. Tilaa järjestön kautta vuokrattaessa tulisi välttämättä pitää silmällä, että se annettaisi enimmän tarjoovalle. Siinä kohden ei Schäffle siis tahdo asettaa vapaalle kilpailulle minkäänlaisia rajoja.

Sitte Schäffle luettelee muutamia etuja tällaisesta luoton järjestämisestä. Sen kautta saavat talonpojat varmimmin ja helpoimmin luottoa. Se estäisi tuottamattoman ylivelkaantumisen. Estäisi koronkiskurin tekemästä tuhojaan. Produktivinen ja taloudellinen luotto olisi vapaa, mutta kuitenkin talonpoikain silmälläpidon alainen. Hypotekiluotto ja vakuudeton luotto tulisivat erotetuiksi toisistaan, edellinen kun olisi lain kautta pakosta järjestettävä, jälkimmäisen järjestäminen vapaaehtoinen. Liikevapaus olisi vaan menettänyt huonot puolensa ja siihen liittyneet väärinkäytökset, mutta todellisuudessa olisi vasta nyt luoton vapaus asetettu terveeseen käytäntöön. Mikään salainen velkaantuminen ei tulisi kysymykseenkään, kun laki ei siinä tapauksessa lainanantajaa suojelisi. Rahan sijoituspaikkoina olisivat järjestöjen keskuslainarahastot aivan verrattoman varmoja laitoksia. Se vero, mikä järjestöjen kautta vuokratuista maista maksetaan, olisi jonkinlaisena määränä eli normina tuottavalle työlle yli koko maan, ainakin siksi kun ei mitään liikakansoittumista ole huomattavissa. Ja tämä kaikki tapahtuisi aivan ilman kommunismia, ei tarvitsisi ensinkään julistaa maata yhteiseksi — järjestettäisiin vaan luotto. Taloudellisesti nykyään ahdinkotilassa olevat tilalliset pääsisivät kerrassaan toiseen asemaan. Paitsi sitä, että pikkutilallinen jäisi tuottamattomista veloista vapaaksi, että hän voisi rasittavan omistusoikeuden muuttaa kunnolliseksi vuokraukseksi, tulisi hän saamaan enemmän liikepääomaakin kuin nykyään sekä olisi hänellä myös enemmän henkilöllistä luottoa, jota hänelle voisi hankkia hypotekiluottojärjestöihin nojautuvat vakuudetonta luottoa myöntävät osuuskunnat. Maanviljelykseen tulisi vedetyksi ei ainoastaan henkilökohtaisesti kykenevimmät, vaan myöskin pääomista rikkaimmat kansanainekset.

Muistojen joukkoon kuuluisivat siis koronkiskomiset, pikkuvelkoihin sortumiset, maatilakeinottelut ja turhanpäiväset tilain palottelut. Päästäisiin myös niistä rasituksista, mitä tilalliselle tuottavat tilaa vastaanotettaessa ja kanssaperillisille maksettaessa syntyneet velat. Muita kuin kuoletuslainoja tulisi olemaan hyvin vähässä määrässä. Perheen jäsenet pitäisivät etunaan olla samalla tilalla niin kauvan kuin mahdollista, koska sangen vaikeasti voitaisiin maksaa heille mitään perintöosaa.

Näiden järjestöjen kautta syntyisi myös ikäänkuin itsestään tilanomistajain liitto, joka kaksin kerroin hyvin täyttäisi kunnalliselle itsehallinnolle asetetut tehtävät ja joka myös johtaisi osuuskunnalliseen itseavustukseen. —

Schäfflen suunnitelma herätti ilmestyttyään suurta huomiota ja kirjallisuudessa sai se aikaan monta hypotekiluottoa käsittelevää teosta. Useimmat niiden tekijöistä — ja he ovat jotakuinkin yksinomaan porvarillisia, sosialistisella taholla ei tietääkseni Schäfflen suunnitelmaa juuri ole käsitelty — ovat asettuneet muutamiin kohtiin nähden vastustavalle kannalle. Jyrkimmin ehkä on käyty käsiksi siihen perintöoikeuden muutokseen, jonka suunnitelma toteutettuna aiheuttaisi, sekä yleensä siihen, että luottoa ei myönnettäisi kanssaperillisten maksamiseksi, ja käytännössä — sanoo prof. Schmoller — tulisi järjestelmä johtamaan siihen, että 95 tapauksessa sadasta perheen jäsenet tulisivat ajetuiksi pois isäinsä kodista. Muitakin haittoja — näin puhuu taas prof. Conrad — johtuu samasta seikasta. Kun täytyy maksaa käteisellä rahalla tilan koko kauppasumma, johtaa se siihen, että yleensä varaton ei voi päästä riittävän maakappaleen omistajaksi. Tähän asti on kuitenkin pidetty etuna, että luotto on helpottanut varattomain kilpailua rikkaitten kanssa ja suonut niille tilaisuuden verrattain suurten tilojen omistajina käyttää älyään ja työvoimaansa sekä on suonut heidän nauttia maakoron kehityksestä. Mutta jos siinä suhteessa realiluottoa rajotetaan, laajennetaan tahtomattaankin henkilöllistä luottoa, mikä on paljoa vaarallisempaa ja mistä talonpoikia viime aikoina onneksi on koetettu vieroittaa. Nyt jo valitetaan talollisten poikain maastamuuttoa; tahdotaanko tätä turmiollista liikettä yhä edistää, koska isänmaa silloin voisi tulla ainoastaan sen haltuun, joka voi maksaa käteisellä rahalla. — Tuota käteistä ostoa sietää muuten hiukan lähemminkin tarkastaa.

Keskikokonen talonpoikaistila maksaa 100,000 Rmk. Sillä, jolla on toivossa noin suuri perintö, hän on tavallisesti myös saanut sivistystä, joka ei tee häntä erittäin halukkaaksi käymään auran kurkeen tai maata lannottamaan. Tuo summa tekee hänelle mahdolliseksi sellaisen yhteiskunnallisen aseman saavuttamisen, jolle ei talonpoikaistilan hoitajan toimi vedä vertoja. Nykyään se vielä ehkä kävisi kylläkin päinsä, sillä nyt löytyy vielä sivistymättömiä talonpojan poikia ja tyttäriä, joilla mainittu summa on, mutta vastaisuudessa käyvät ne yhä harvinaisemmiksi. Eikä maa muka suinkaan joudu paraalle isännälle, jos kilpailu maatiloista rajotetaan yksinomaan omistavain luokkain keskuuteen, sillä usein köyhistä ihmisistä, jotka ovat olleet suurissa veloissa tilaa haltuunsa ottaessaan, on tullut paljoa parempia isäntiä kuin niistä, joitten eteen asetetaan kakku valmiina. Tällaisella talonisännällä ei ole ollut sitä usein hyvinkin tarpeellista koulua, jonka köyhät ihmiset rikkaiksi päästyään ovat läpikäyneet.

Vielä viittaavat Schäfflen vastustajat siihen, että tilalliselle karttuu hyvinkin pian velkoja 40–50% tilan arvosta ja silloin ei hän enää saa sitä lisää, vaan on muka entisessä kurjassa asemassaan. Lisäksi huomauttavat he että luoton myöntäminen onnettomuustapauksissa voi kyllä olla hyväkin, koska se tukkii suun huutavimmalta hädältä, mutta voi se myös heikontaa yleisen tapaturmavakuutuksen tarvetta, eikä itsevakuutus tälle asialle ole suinkaan oikea eikä onnellisin ratkaisu. Sitäpaitsi siihen käytetty luotto olisi kyllä ollut tarpeen moneen muuhunkin paikkaan. Ei ole myöskään heidän mielestään takeita siitä, että järjestöjen hallinnassa noudatetaan puolueettomuutta, koska talonpojat eivät muka ole yhteistyöhön ja yhteistoimintaan tarpeeksi kehittyneet.

Nämä väitteet eivät kuitenkaan koske oikeastaan asian ytimeen, vaan tärkein kaikista on ehkä se prof. Conradin y. m. m. huomautus, että Schäfflen järjestelmän voimaan astumisen seurauksena tulee olemaan myöskin se, että maataomistavain sääty häviää ja vuokraajain sääty tulee sijaan. Sillä se seikka, että liijaksi velkaantuneen talon voi järjestö ilman muuta ottaa haltuunsa, tai että omistaja voi helposti siirtää tilansa järjestölle ja sitte ottaa sen itselleen vuokralle, saattaa aikaan sen, että ihmiset käyttävät tätä tapaa paljon hyväkseen, ottamalla joko tilan vuokralle tai siirtymällä muille markkinoille. Varsinkin liikepulan sattuessa tulee yksityinen maanomistus huikeeta vauhtia häviämään. Tämän johdosta onkin prof. Conrad huomauttanut Schäfflelle, että »Schäffle on tahtonut takaoven kautta viedä meidät sosialistiseen valtioon, kun ei ole uskaltanut paraatiovea käyttää eikä pidä sopivana kutsua lasta oikealla nimellään. — Sellainen valtio on minusta tosiaankin liian sosialistinen, missä yksityisomistus on vaan poikkeuksena, valtion ja piirin omistus sen sijaan sääntönä; jossa ei annettaisi isännän itse päättää tärkeistä taloudellisista kysymyksistä, vaan niistä päättäisi 'komisioni'. Maanviljelyksemme asema ei ole suinkaan niin vaarallinen, että se vaatisi näin ankaria toimenpiteitä.»

Vielä tehdään Schäfflen vuokrausjärjestelmää vastaan se kieltämättä painava väite, että hänen ehdotuksensa mukaan ei löydy mitään takeita siitä, että vuokramaksut pysyisivät kohtuullisina. Vaikka vuokraus tosin tapahtuisikin maanviljelysyiranomaisten katsonnan alla, ei se suinkaan suojelisi korkeilta vuokrilta, sillä Schäfflen mukaan määräisi vapaa kilpailu vuokramaksujen suuruuden. Preussilaisten ja meklenburgilaisten domänivuokraajain asema on tällaisen kilpailun nurinkurisuudesta oivallisena esimerkkinä. Konkurssit heidän keskuudessaan ovat paljoa tavallisempia kuin muualla. —

Jos sosialistiselta kannalta taas koetamme Schäfflen ehdotusta tarkastaa, emmekä takerru muutamiin häiritseviin syrjäseikkoihin, jommoisia ovat m. m. järjestöjen johtokuntain jäsenten valitsemistapa, mikä on epäkansanvaltainen, vapaa kilpailu vuokrain määrääjänä y. m., niin täytyy meidän myöntää ehdotus nerokkaaksi ja antaa sille tunnustusta. Ydin ehdotuksessa on mielestäni se, että Schäffle tahtoo estää kapitalistisen järjestelmän ja yksityisomistuksen maanviljelykselle tuottamat onnettomat seuraukset ja samalla esittää sopivan keinon, millä rauhallista tietä voitaisi maa saada yhteiskunnan huostaan. Keino olisi kieltämättä yksinkertanen, selvä ja jotakuinkin tehokas. On vain ehkä otettava huomioon, että maan sosialiseeraus ei tapahdu ennen kuin kehitys teollisuudessakin on tarpeeksi pitkälle ehtinyt, ettei, kuten on aivan oikein huomautettu, maaseutu tule kaupunkilaisista kapitalisteista riippuvaiseksi. On huomattava, että tuollaisen »sosialistisen yhteiskunnan» perustaminen tämän yhteiskunnan puitteisiin on aina vaarallinen yritys, ellei oteta kyllin tarkasti lukuun jälelle jääneen kapitalistisen yhteiskunnan vaikutusta, ja sitä ei Schäffle näytä tehneen, ehdottaessaan m. m. vapaan kilpailun tilaa ostettaessa koko laajuudessaan mahdolliseksi.

Schäffle on porvarillinen taloustieteilijä, vaikkakin jonkun verran lähempänä sosialismia kuin monet nykyään elävät taloustieteen suurmiehet, ja kun sen otamme huomioon, tuntuvat hänen suunnitelmansa ehkä vieläkin miellyttävämmiltä. Hän on huomannut että yksityisomistus johtaa arveluttavaan liikavelkaantumiseen, joka mukanaan tuo kaikenlaista kurjuutta, ja hän on ollut myös kyllin rehellinen sen suoraan myöntääkseen. Edelleen on hän huomannut, että ainoa pelastus yksityisomistuksen aiheuttamasta kurjuudesta on se, että maa joutuu järjestöjen sekä yleensä yhteiskunnan huostaan, ja hän on ollut kylliksi rohkea esittääkseen sen aatteen toteuttamiseksi suunnitelman, joka on sekä yksinkertainen että rauhallinen. Ja vaikka useat porvarilliset taloustieteilijät ovat tahtoneet hänen suunnitelmansa romukoppaan heittää, tulisi sosialistien tarkasti punnita, eikö Schäfflen järjestelmästä seulomallakaan mitään kalua syntyisi.

Sulo Wuolijoki.

Takaisin sisällysluetteloon

 


Sananen nykyisestä nuorisoseuraliikkeestä.

Nuorisoseuraliikkeellä Suomessa on ollut — se täytynee myöntää jokaisen, kuulukoompa sitte mihin puolueleiriin tahansa — tärkeä tehtävänsä nuorisomme sivistyselämässä. Sanon tahallani ollut, sillä viime vuosina on todellakin alkanut nuorisoseuraliikkeessämme näkyä arveluttavia väsähtämisen ja riutumisen oireita. Se on mahdollisesti suureksi osaksi aiheutunut politisten sortovuosien kaikkia edistyspyrintöjä ehkäisevästä vaikutuksesta, mutta ainoana, tuskinpa pääasiallisimpanakaan, syynä tuohon väsymysilmiöön ei tämä vaikutus kuitenkaan ole saattanut olla. Sillä eihän tarvitse, huomatakseen päivänselvän erotuksen, muuta kuin katsella sosialidemokratista työväenliikettä, kuinka se, vaikka vielä aivan nuori, itse asiassa syntynyt vasta noiden samojen sortovuosien aikana, kuitenkin jo kykeni niistä huolimatta, vastuksista ja sorrosta yhä vain yltyen kehittymään valtavaksi ja suuremmoiseksi mahdiksi. Se oli sisäinen elinvoima, suuri aatteellinen innostus, joka ulkonaisista kahleista huolimattakin työväenliikkeelle antoi voimaa taistelemaan sortovaltaa vastaan, kunnes kahleitten viimein täytyi murtua ja kaivattu vapaus saavutettiin. Sellaista elinvoimaa on nuorisoseuraliikkeeltä selvästikin puuttunut, ja siksi se on saanut pahasti kitua noina pitkinä hallavuosina.

Nuorisoseuraliikkeellä, kuten henkisillä riennoilla maassamme ylimalkaankin, on nykyisin murrosaikansa. Jos sekin koittaneen vapaamman ajan kaikkialla elpyvän henkisen elämän mukana tahtoo puhaltaa riveihinsä uuden harrastuksen hengen, tulee sen ottaa huomioon se muuttunut tehtävä, ne avartuneet toimialat mitkä muuttuneet olusuhteet ja uusi ajanhenki ovat tuoneet. Sen on nyt jos koskaan osotettava, että se kykenee pysymään aikansa henkisten rientojen tasalla ja asettumaan niiden etunenään, eikä jää tiepuoleen edistyksen kulkiessa vinhaa vauhtia eteenpäin. Maamme nuorisoseuraliikkeen kukoistusaikoina, kymmenisen vuotta takaperin, ei sosialistisesta työväenliikkeestä Suomessa vielä voinut mitään puhua. Silloin ei itsetietoinen luokkataistelu vielä ollut antanut yhteiskuntaelämälle eikä aatteellisille rinnoille maassamme sitä erikoista luonnetta, minkä se tuo mukanaan. Silloin vallitsi vielä jonkunlainen niin sanoakseni patriarkalinen suhde yhteiskuntaelämässä, varsinkin maaseudulla ja missäpä olisi ollut kiitollisempaa työalaa kuin valistus- ja kasvatustyö nuorison keskuudessa säätyyn ja luokkaerotukseen katsomatta, — ja sehän juuri oli nuorisoseurojen alkuperäinen toimintaohjelma.

Mutta nyt ovat olot kokonaan muuttuneet. Luokkatietoisuus on tunkeutumassa maalaisväestönkin keskuuteen, syrjäisimmillä kylilläkin alkaa jo olla puhtaita proletarisia yhdistyksiä ja aletaan tunnustaa sosialidemokratian punasta väriä. Nyt, jos nuorisoseuraliike tahtoo havahtua kehityksensä pitkähkön seisahduksen jälkeen, tulee sen huomata ja ymmärtää, mikä perinjuurinen muutos sen torkkuessa on yhteiskunnassa tapahtunut. Kulona leviävä sosialistinen köyhälistöliike on äkkiä havahduttanut uinuvan perinnäisen luokkatietoisuuden työkansan syvissä riveissä. Luokkataistelun periaate on taisteluhansikkaana heitetty entisen rauhallisissa patriarkalisissa oloissa nukkuvan yhteiskunnan keskelle, ja se on yhä enemmän alkanut jakaa sitä kahteen leiriin: toiselle puolelle omistava ja toiselle työtätekevä luokka. Nuoriso ei suinkaan ole jäänyt tämän kahtiajaon ulkopuolelle. Päinvastoin on se, kuten luonnollistakin, taajoin joukoin asettunut sosialismin, köyhälistön vapausaatteen innokkaaksi lipunkantajaksi, ainakin se osa nuorisoa, joka elävästi on tuntenut olevansa sydänjuurineen kiinnitetty syvien rivien raatajajoukkoon, sen kohtaloihin ja sen ajamaan asiaan. Toinen osa nuorisoa, se joka nykyään kait muodostaa nuorisoseurojemme enemmistön, tai johon ainakin johtomiesten enemmistö kuuluu, seisoo epäröiden, neuvottomana. Se käsittää ja myöntääkin itselleen, että yhteiskunnassa vallitsevat suuret epäkohdat, jotka luokkataistelun kautta yhä räikeämmin paljastuvat, vaativat parannusta, se on ehkä taipuvainen reformeihin ja kallistuu vapaamielisempään suuntaan kuin ennen. Mutta se ei jaksa ottaa koko askelta, kenties ei myöskään rohkene, ollen liiaksi monilla siteillä kiinnitetty vallitsevan yhteiskunnan ja valtaluokkain intresseihin. Sitäpaitsi suuri osa nuorisoa aina seuraa johtajia istutetun auktoritetikunnioituksen vaikutuksesta, ja niin tapahtuu nuorisossakin jakaantuminen: itsenäisimmät, uskaliaammat lähtevät uusille urille, — »viisaammat», ennakkoluuloisemmat pysytteleivät päätään pudistellen syrjässä ja alkavat miettiä jarrutuskeinoja.

Tämä jakaantuminen on jo havaittavissa nykyisessä nuorisoseuraliikkeessä. Helsingin nuorisoseurat ovat tosiasiassa muuttuneet hengeltään sosialidemokratisiksi ja monella muulla paikkakunnalla on nuorisoseuroissa havaittavissa tuntuva määrä sosialistista hapatusta. Viime keväänä pantiin Helsingissä alulle uusi Nuorison veljeysliitto, jonka tarkotuksena lienee koota kaikki »kapinalliset» ainekset nuorisosta oman lippunsa alle. Sen lisäksi ovat työväenyhdistykset ryhtyneet perustamaan omia nuorisoliittojaan. Kaupunkipaikoissa, missä työväenliike on saanut vankemman jalansijan, ei tämä ilmiö ole niin ihmeteltävissäkään, mutta nyt on maaseudullakin alkanut näkyä oireita samaan suuntaan. Ja nuorisoseuraliikkeen johtomiehet kysyvät huolestuneina: miksi köyhälistönuoriso, varsinkin miksi maaseudun työläisnuoriso pysyttelee erillään ja yhä enemmän erottautuu nykyisestä nuorisoseuraliikkeestä? Tämän liikkeen johtavissa piireissä alettanee jo aavistaa, mikä kohtalo heidän suuremmoiseksi levinnyttä liikettään odottaa: jollei se saa maaseudun työläisnuorisoa mukaansa, on sen kuolema varma. Varttunut ja yhä nopeasti »herrastuva» maanomistajaluokka kasvattaa jo tyttärensä ja poikansa korkeammissa oppilaitoksissa, ja samalla menettää intressinsä »kansanvalistamistyöhön», jota se itse ei tunne tarvitsevansa. Jos nuorisoseuraliike näin ollen tahtoo edelleen valistustyötään jatkaa, jos se tahtoo uusia toiminta-aloja, ei se suinkaan voi kääntyä ylöspäin, vaan syvien rivien puoleen. Jos se niistä vieraantuu ja pysytteleiksee kapitalistisen valtaluokan turvissa, loppuu siltä piankin kaikki aatteellinen toimiala, se muuttuu yhä sisällyksettömämmäksi ja katkaisee ehdottomasti moralisen selkärankansa.

Kun siis nykyisen nuorisoseuraliikkeen ystävät huokaillen huomaavat liikettä uhkaavan vaaran, tulee heiltä myöskin odottaa niin paljon tarmoa, että voivat vapautua ennakkoluuloista ja tehdä itselleen selväksi mitä nykyinen aika nuorisoseuraliikkeeltäkin vaatii. Heidän tulee käsittää, etteivät nuorisoseurat pysy pystyssä vain sillä, että niillä on takana kaunis menneisyys, että niillä on siellä täällä komeita taloja, että niillä on oma äänenkannattaja ja ehkäpä vielä toistaiseksi kunnioitettava jäsenlukukin — aika vaatii käymään eteenpäin muussakin kuin sanoissa, se vaatii elävätä vakautuvaa toimintaa. Siksi on nuorisoseurojenkin ennen kaikkea luotava itselleen varma, selvä ja yksityiskohtainen, kaikkia nykyajan polttavia yhteiskunnallisia sekä sivistyksellisiä uudistuspyrintöjä käsittelevä ohjelma.

Ohjelma tähänastisen tyhjän sanaratsastuksen, itse asiassa täydellisen ohjelmattomuuden sijaan! Riippuen siitä, millaiseksi tuo ohjelma tulee, on köyhälistönuoriso sitte määräävä kantansa nykyisen nuorisoseuraliikkeen suhteen: joko liittyvä yksiin riveihin tai asettuva sotajalalle. Joka tapauksessa on nykyisen nuorisoseuraliikkeen omalta kannalta katsottuna tuo ohjelman luominen oleva sen pelastuksena. Sen kautta on se saapa varman joukon lippunsa ympärille ja puhaltava uuden innostuksen riveihinsä. Uutta ohjelmaansa tarmolla toteuttaessaan on se harjottava tehokasta joukkokasvatusta sen yksilövaraisen itsekasvatuksen sijasta, jota se tähän saakka on saarnannut, mutta joka vaikutukseltaan on osottautunut tyhjäksi sanahelinäksi.

Jaksaako nykyinen nuorisoseuraliike luoda itselleen positivisen ohjelman? Jollei se sitä jaksa, on se tuomittu kitumaan ja — kuolemaan.

Toinen kysymys: jaksaako se luoda tuon ohjelman niin varmalle edistyksen pohjalle, luoda sen todella niin korkean »ihanteelliseksi» sanan nykyaikaisessa merkityksessä, että se voi saada köyhälistönuorisonkin raikkaat voimat riveihinsä. Tuskin.i

Severi Alanne.

Takaisin sisällysluetteloon

 


Henrik Ibsen.

(Jatkoa.)

Pikkuporvaristolla on ollut historiassa huomattava osansa ja jossakuissa maissa, eteenkin Ranskassa, on se suorittanut suuria historiallisia tekoja. Väliluokkana on se altis monellaisille tunteille ja sympatioille, se voi tuntea yhtähyvin kapitalistisesti kuin proletaristisestikin, yhtähyvin taantumuksellisesti kuin vallankumouksellisesti. Ranskassa tunkeutui proletarisvallankumouksellinen puoli siitä etualalle, siellä on se yhtyneenä köyhälistöön vuosikymmenien ajan ollut valtiollisvallankumouksellisena voimana. Siellä synnytti sen nykyajan luonnontieteille nojautuva elämänkatsomus kirjallisuuden, joka valloitti maailman, vaikutti koko europalaiseen taiteeseen: nykyajan naturalismin, porvarillisen henkielämän viimeisen suuren aallon.

Mutta pikkuporvaristo ei olekaan kaikkialla tuollaisena eteenpäinpyrkivänä, valtiollisvallankumouksellisena voimana. Ei kaikkialla ole luonnontieteellinen elämänkatsantokanta, intohimonen, erotustatekemätön rakkaus kaikkiin elämänilmiöihin pohjana sen taiteelle.

Pikkuporvaristo on väliluokka. Tosin se tuntee kaikkialla kansanvaltasesti, ilman kansanvaltaa ei se olisi minään valtiollisena voimana, ei sillä olisi mitään yhteiskunnallista vaikutusta, mutta se ei kuinkaan aina tunne proletarisesti. Kapitalistinen kehitys jäytää keskeymättä pikkuporvaristoluokan olemassaolon perusteita, pikkuporvari on ainoastaan silloin varma puolustaumiskykeneväisyydestään, kun hänestä tulee suurporvari, kapitalisti. Jollei, niin on vaipuminen köyhälistöluokkaan hänen todennäköisenä loppukohtalonaan. Hän toivoo aina edellistä ja pelkää jälkimäistä. Hänen pelkonsa ajaa häntä tuntemaan ja ajattelemaan proletarisesti, sosialisesti. Hänen toivonsa täyttää hänet kapitalistisella s. o. individualistisella hengellä. Näin on pikkuporvarin rinnassa kaksi sielua ja tämähän onkin luonnollista väliluokalle. Riippuen historiallisista perinnäistavoista ja olosuhteista saa jompikumpi aina määräämisvallan.

Ibsen on esittänyt ainoastaan proletarisvastaisesti, epäseurallisesti tuntevaa ja ajattelevaa pikkuporvaristoa. Problemeilla, joita syntyy sen ja kapitalistisen yhteiskunnan kesken, on sekä sosialinen että individualistinen, s. o. sekä proletarinen että kapitalistinen ratkaisunsa. Ibsen etsi ainoastaan jälkimäistä, sillä hän itse ajatteli ja tunsi aivan pikkuporvaris-individualistisesti, epäseurallisesti, proletarisvastaisesti; tämä ajatustapa täyttää kaikki hänen teoksensa, vaikkapa sellainen ajatustapa, kuten luonnollistakin, on helpommin huomattavissa hänen uudenaikaisissa näytelmissään.

Pääeroavaisuus Ibsenin taiteen ja ranskalaisen naturalismin välillä on siinä, ettei Ibsen käsittele, kuten ranskalaiset, kaikkia elämän tosiasioita, moralisiakin, samanarvoisina ilmiöinä, samalla rakkaudella. Ibsen ei näe ihmistä luonnonkappaleena, vaan sosialisena olentona. Hän on täysin vakuutettu siitä, että on olemassa ihmiselle vahingollisia mielipiteitä ja toimintatapoja, tämä on paha, ja toisia, ihmistä hyödyttäviä ja edistäviä, tämä on taas hyvä. Hänen taiteensa siveellinen ydin on vetänyt hänen puoleensa tuhansia, jotka toivoivat hänen kauttansa saavuttavansa uuden elämän perusteen ja jotka tunsivat moralin ulkopuolelle asettuneen naturalistisen taiteen luonteessa tyhjyyttä.

Siveelliseen arvioimiseen taipuvan mielen ohella puuttui häneltä myös aistillisuus, joka seikka yhdessä hänen kuvitusvoimansa heikkouden kanssa — joka taas on yhteydessä hänen luonteensa myötätunto- ja solidariteettitunne-puutteen kanssa — on hyvin paljo rajottanut hänen taidettansa. Hänen runollinen muovailemiskykynsä on hyvin pieni, senpä vuoksi turvautuukin hän usein symbolismiin ja allegoriaan, saadakseen vaikutusta, johon hänellä ei ole kykyä runollisen muovailemisen ja luonteenkuvauksen tiellä.

Hän on erikoisella mielihalulla esittänyt kahdessa problemiryhmässä pikkuporvarillisen elämän siveellisiä ristiriitoja. Yksi näistä on ristiriita menestyksen ja omantunnon vaatimusten välillä. Keskimmäisen tuotantokautensa teoksissa (»Yhteiskunnan tukeet», »Nuorten liitto» j. n. e.) on hän kuvannut tämän ristiriidan totuuden mukaisesti, vanhuuden teoksissaan (»Rakennusmestari Solness») symbolisesti. Ristiriidan olemus jää kummassakin tapauksessa samaksi: menestys individualistisessa mielessä, itsensätoteuttavan personallisuuden tiellä olevien esteiden murtaminen. Hänen kohoamisensa vapaampiin elämänoloihin rikkauden, yhteiskunnallisen arvon, taiteellisen tuotannon kautta, osottautuu mahdottomaksi yhdistää kiinipysyttelemiseen sellaisissa vanhoissa siveyskäsityksissä, joihin kuuluu toisten huomioonottaminen, uskollisuus, kunniallisuus ja rehellisyys. Suurkapitalistinen katsantokanta ei tunne mitään sellaisia epäilyksiä kuin ne, jotka kiusaavat Ibsenin henkilöiden »sairaaloisia omiatuntoja». Se pitää toisia ihmisiä ainoastaan välikappaleina omiin päämääriinsä pyrkiessään, se tietää, että se voi kohota »vapauteen» vain toisten häviön ja sortumisen kautta.

Toinen ryhmä hänen näytelmiään käsittelee porvarillisen avioliiton problemia. Naisen yksilöllisyys herää sen jälkeen kuin nainen tietämättömänä ja itsetiedottomana on ajettu »elatusavioon». Hän tuntee polttavalla häpeällä asemansa arvottomuuden, olemassa olon »valheen» — s. o. vanhojen tapojen ja uusien elämän edellytysten välisen ristiriidan. Tämä aihe tulee eteemme Ibsenin teoksissa monella tapaa vaihdellen, esim. »Norassa», »Kummittelijoissa», »Hedda Gablerissa». Ainoastaan siellä, missä aviopuolisot eivät itse tajua avioliittonsa siveellistä arvottomuutta — kuten »Villisorsassa» ja aluksi »Norassa» — elävät he onnellisina. Ainoastaan tietämättömyydessä ja moralisessa sokeudessa hymyilee onni, totuus särkee sen, totuus tuo ainoastaan murtumista, taistelua ja tuskaa.

Monet muutkin nykyaikaiset runoilijat ovat käsitelleet näytelmän muodossa porvarillisen avioliiton problemia. Mutta useimmat näistä käsittävät aineensa joko ainoastaan naturalistisesti, ryhtymättä arvostelemaan moralin kannalta, taikka he välttävät ristiriitaa sankareitansa helppohintaisesti ihannoiden. Ajatellaanpa vain vetisen tunteellista tai mahtipontista prostitutionin ja aviorikoksen ylistystä monissa ranskalaisissa näytelmissä. Ibsenin olennossa ei ollut mitään tunteellista silittelyä tai itsepetosta, vaan häikäilemätön pyrkimys totuuteen.

Mutta hänen totuutensa — epäseurallisesti tuntevan pikkuporvariston totuus — on lohduton ja katkera kuin kuolema. Hän näki pelastuksen ainoastaan individualismissa. Hänestä näytti ainoastaan »luja personallisuus» arvokkaalta tullakseen vapahdetuksi olemassaolon valheesta ja kahleidenalasuudesta ja kykenevältä itse vapahtamaan itsensä. Mutta tällainen luja, huomattava personallisuus — missä se on hänen teoksissaan? Stockmann »Kansanvihaajassa» valitsee rohkeasti menestyksen ja omantunnon välillä: hän halveksii suurta kansanjoukkoa, hän tuntee itsensä yksinäisyydessään voimakkaaksi kuin jättiläinen, mutta hän on ylenmäärin jännittynyt, pauhaava ihminen, narri ilman todellista henkistä suuruutta. Rosmer »Rosmersholmissa» on epäröivä ja heikko, ilman toimintavoimaa, vahva ainoastaan mietiskelemisessä, ei tahtomisessa, vielä vähemmän toiminnassa. Rakennusmestari Solness — synkän symbolinen luoma Ibsenin valottomilta ja katkerilta vanhoilta päiviltä — rakennusmestari Solness vaipuu kuolleena maahan heti kun hän arkipäiväisistä näkökohdista irtautuneena uskaltaa korkeammille, vapaammille aloille.

Itsestään on Ibsen sanonut, että hän kelpaa vain hävittämään. Tällä on hän paljastanut sisimmän olemuksensa ja samalla taiteensa heikkouden, hän osotti porvarillisten olojen lahonneisuuden, porvarillisen hyveen valheellisuuden, porvarillisen avioliiton kurjuuden, ulkokuoren ja sisäisen olemuksen välisen räikeän vastakohdan. Mutta hänen teoksissaan ei ole sanallakaan viitattu, mikä tie johtaisi olojen parantamiseen, yksilön ja yhteiskunnan oikeuksien sovitukseen, onnelliseen totuuteen ja todelliseen onneen. Kuten »Villisorsassa» Gregers, joka tahtoo avata aviopari Ekdalin silmät näkemään heidän avioelämänsä surkeuden siten perustaakseen uuden »todellisen avioliiton», mutta joka voi ainoastaan hävittää heidän kurjan valheonnensa, osottaa Ibsenkin porvarilliselle yhteiskunnalle olojen onttouden ja alhaisuuden kuilun, mutta hän ei johda siitä ylös. Hänen teoksissaan ei ole ainoatakaan henkilöä, jolla olisi eheä toivo. Ei ainoatakaan uuden elämän itua puhkea raunioista. Kaikki on vain lahoamista, ruumiinhajua. Hänen individualisminsa ei vapahda edes yksityisiä yksilöjäkään, sillä hänen »huomattavat personallisuutensa» ovat mietiskelijöitä, narreja ja hysterikkoja.

 

* *
 * 

 

Epäseurallisesti tunteva pikkuporvaristo ei voi vapahtaa itseään, vielä vähemmin yhteiskuntaa. Se ei tuo mukanaan mitään uutta murtautuvaa talousprinsipiä, sillä ei ole mitään yhteiskunnallista tulevaisuutta; se ei voi voittaa kapitalistista maailmaa, vaan jää siitä jälelle. Se toivoo, se halajaa tulla suurporvarilliseksi: vain silloin löytää se vapahduksen, vain silloin odottaa sitä valta ja vapaus. Mutta tätä päämaalia ei se ikinä voi saavuttaa; ei koskaan voi se kokonaisuutena, luokkana sanoa kapitalistista onnenihanuutta omakseen. Vain jotkut yksityiset henkilöt voivat kohota pikkuporvaristosta suurporvaristoon: voimakas yksilöllisyys, opettaa Ibsen, voi pelastaa itsensä, mutta ainoastaan itsensä; suuri kansanjoukko on jääpä arvottomuuteen ja tylsään tyytymättömyyteen.

Kapinalliseksi tulleen pikkuporvarin pyrintöjen päämääränä ei ole uusi yhteiskunta. Uuden maailmanjärjestyksen aate ei elä hänessä, ei synny hänen luokkansa olemuksesta eikä talousperusteesta, niinkuin köyhälistöllä. Tulevaisuus on hänestä toivoton; totuuden tietäminen merkitsee hänelle samaa kuin toivottoman kurjuutensa tunteminen. Vapaus, josta hän uneksii, on epämääräinen, mahdoton. Juuri tuollaista rajottamatonta ylenpaltista vapautta Ibsen ihantelee. Ei ainoastaan vapaiksi vanhoista pikkuporvarillisista vaikutuksista, tavoista ja siveyssäännöistä ole ihmisten kohottava, vaan vapaiksi kaikesta yhteiskunnallisesta vaikutuksesta, kaikista perinnäisistä tavoista ja kaikista siveellisistä elämänohjeista. Stockmann tahtoo kasvattaa poikansa »ylhäisiksi, vapaiksi miehiksi», jotka »ajavat kaikki puoluejohtajat matkaansa». Rosmer tahtoo kohottaa kaikki ihmiset maassa »aatelisihmisiksi», »tehdä heidän henkensä vapaaksi ja kirkastaa heidän tahtonsa». Tämä vapaus, tämä mielen aateluus on oleva irrottautumisessa perinnäisistä katsomuksista. Ne kaikki on korvaava individualismi, huomion kiinnittäminen yksin itseensä. Individualismi merkitsee Ibsenille samaa kuin hengen- ja tahdonvapaus. Että ihmisen tahto ja hänen katsomuksensa joka aika riippuvat kaikista yhteiskunnallisista oloista ja suhteista — se ei ole hänelle koskaan selvinnyt. Tahdon ehdoton vapaus ja ehdoton riippuvaisuus yhdestä ainoasta seikasta — niitten välillä horjuu hän sinne tänne. »Kummittelijoissa» ovat ihmiset täydellisesti perinnöllisyyden vallassa, nukkeja entisyyden käsissä. »Meren neidossa» sitävastoin julistaa hän ylenpaltista metafysillista tahdonvapautta, antaa sankarittarensa täydellisessä »vapaudessa», kaikkien ulkonaisten vaikutusten ulkopuolella, valita kohtalonsa. Hän ei huomannut, että tahto, jota ei ulkoapäin mikään määrää, determineeraa, merkitsee mielivaltaa, Nykyaikaiseen determinismiin ei hän ole koskaan voinut ymmärtäen syventyä, käsitys, että ihmistahto on jäsen loppumattomassa vaikutuksiksi muuttuvien syitten ja syiksi muuttuvien vaikutusten sarjassa, on hänelle aina pysynyt vieraana. Vanha metafysillinen kanta vastasi paljoa paremmin hänen olemustaan, sillä, kuten hänen taiteensa vahingokseen osottaa, häneltä puuttui kokonaan vivahduksia ja moninaisuutta havaitseva aisti.

Pikkuporvari, joka kapinoi olevaista maailmaa vastaan, ei taistele saadaksen sen sijalle uuden ja paremman. Hän näkee vanhan sortuvan ja luhistuvan, hän tuntee, kuinka valheelliseksi, ontoksi, sairaaloiseksi tuo vanha on käynyt; mutta hän ei näe uuden totuuden ja yhteiskunnallisen vapauden perustetta proletarisessa aatteiden, suhteiden ja tekojen maailmassa. Hän heittäytyy anarkismin helmaan. Niin ei Ibsenin kapinoiminen ulkokullattua siveellisyyttä, vanhentunutta järjestystä ja yli-ikäistä lakia vastaan johda häntä siihen, että hän pyrkisi korvaamaan niitä uudella paremmalla siveellisyydellä, ja uudella paremmalla lailla, vaan se johtaa hänet raivoamaan kaikkea siveellisyyttä, kaikkea lakia ja järjestystä vastaan, ihantelemaan siveellisyyden puutetta ja laittomuutta: morali-anarkismiin. »Järjestys ja laki ovat edesvastuussa kaikesta onnettomuudesta maanpäällä», lausuu rouva Alving »Kummittelijoissa». Ei ainoastaan vanhentunutta ja väärää, vaan kaikkea auktoritetia vastaan taistellaan »Kansanvihaajassa» ja »Rosmersholmissa». Ei ainoastaan tietämätöntä ja harhaan johdettua, vaan kaikkea yleistä mielipidettä vastaan on hän kapinassa. Kaikkien yhteiskunnallisten riippuvaisuussuhteitten, s. o. yleensä koko yhteiskunnan kieltäminen on tämän individualismin johtopäätöksenä. Yksilö olkoon itselleen oma lakinsa ja auktoritetinsa, kaikkien siveellisten arvojen mitta ja oma — jumalansa.

Kaikista perinnäistavan ja sovinnaisuuden siteistä vapautuneina luulevat Ibsenin surulliset sankarit kohonneensa »aatelisihmisiksi», yli-ihmisiksi, voisimme sanoa. Mutta nämä onnettomat olennot pettävät itseään. He ovat vain vanhan moralin poispyyhkässeet voimatta voittaa uutta. Oikeiksi »yli-ihmisiksi» puuttuu heiltä aseet. He eivät tunnu meistä kammottavilta ihmisiä vihaavassa erakkoelämässään: he tuntuvat meistä pikemmin naurettavilta mielettömine itserakkauden luulotteluineen. Vapaahenkisiä, enemmän mietiskeleviä kuin syvämielisiä, enemmän ontonkatkeria kuin pessimistisiä pikkuporvareja he ovat ja sellaisina pysyvät, jollainen Ibsenkin oli ja pysyi katsantotavoissaan. Nietzschen kuvaaman yli-ihmisen korkeuteen eivät he likipitäenkään yletä, niin suuresti kuin kurottelevatkin. Se on tuo vanha tarina itseään pullistuttavasta sammakosta. Nietzschen yli-ihmisessä on kammottavaa suuruutta; hän voi hengittää korkealla yksinäisyyden ohuessa ilmapiirissä; hänen henkensä käsittää vuosisatojen kultuurin, hänen mielensä on päättäväinen ja syvä. Mutta hän ei ole anarkistinen pikkuporvari, vaan ylimyksellinen suurporvari taiteellis-filosofisesti kirkastettuna. Hän ei tahdo poistaa siveellisyyttä eikä hyviä tapoja, ei hävittää yhteiskuntaa, vaan hänen mielessään elää aivan määrätyn yhteiskunnan aate. Hän ei tahdo kaikkien suhteitten hävittämistä ihmisten kesken, vaan ajaa takaa tuota hyvin määrättyä hallitsemisen ja tottelemisen suhdetta. Hänkin tahtoo personallisuuden tarkotusperäksi, mutta kansanpaljoston välikappaleeksi. Pikkuporvarillinen olonahtaus on etäällä hänen takanaan, kun taas Ibsenin »aatelisihminen» paraikaa vielä ponnistelee päästäkseen siitä ulos.

Ibsen on pikkuporvarillisen, pessimistisen individualismin runoilija. Hän saattoi syntyä vain kehityksestä takapajulle jääneessä maassa. Hänen mielenlaadustaan on proletaris-sosialistinen luonne niin kaukana kuin mahdollista, vaikka se porvarillisen maailman arvostelun mukaan joskus lieneekin sen kanssa kosketuksissa. Ihmisten keskinäisistä suhteista hän näki ja tunsi vain sen mikä erottaa, rikkoo välit; hän näki vain yksinäisyyteen jäämisen kuilun ihmissydämessä sovinnaisten valheitten kirjavain kukkien peittämänä. Verhottu itsekkäisyys, egoismi, tuntui hänestä alhaiselta, häpeältä, ei siksi että se oli itsekkäisyyttä, vaan siksi että se oli verhottua. Verhottomalle, alastomalle itsekkäisyydelle, häikäilemättömyydelle tahtoi hän rakentaa moralisen maailman: se sortui häneltä yhä uudestaan ja uudestaan. »Velvollisuudet itseään kohtaan» ovat hänestä ainoat todelliset, niinkuin Nora ne mainitessaan lausuu parhaat tiedon sanat, jotka hänen vast'ikään heränneestä sielustaan kumpuavat. Tietoisen itsekkäisyyden, egoismin, ei solidariteetin, yhteistunnon, herääminen on hänestä yhtä kuin sielun herääminen. Yhteistunto oli hänelle vieras; myötätunnon, altruismin, epäitsekkyyden, uhraavaisuuden, antautuvan alttiuden hyveitä, kohdistuivatpa tuollaiset tunteet sitte toiseen ihmiseen tai johonkin yhteisöön, kuten heimoon, kaupunkiin, isänmaahan tai luokkaan, ei hän ole milloinkaan kuvannut, koska hän ei ole niitä milloinkaan voimakkaasti tuntenut. Miten saattoi hän olla suuri näytelmärunoilija voimatta täydellisesti syventyä muitten sielunelämään, tuntematta omassa rinnassaan ihmissydämen kaikkia intohimoja? Kaikkialla on tämä sairas sydän, jota rakkaus ja myötätunto eivät voineet parantaa, vainunnut »sovinnaisuuden valhetta», niinkuin jotkut hermosairaat kaikkialla tuntevat mädänneen hajua. Yhtä, ei ainoastaan ihmisrodun, vaan eläinmaailmankin kaikkein syvimpiä viettejä, voimakkaimpia perustunteita: vanhempain ja lapsen rakkautta, ivaa hän »Kummittelijoissa» »vanhaksi ennakkoluuloksi». Mielettömässä kapinassaan kaikkea vastaan mikä hänestä näytti sovinnaisuudelta, ei hän ole käsittänyt erotusta ajan mukana ohimeneväin muotojen ja ihmisten ikuisten tunteitten ja intohimojen välillä. Saattaa olla, että hän on ollut terävä huomioitten tekijä, että hän on hyvin esittänyt porvarillisen yhteiskunnan eräitten piirien sairaalois-hysteristä elämää ja olemusta, mutta suurista intohimoista, jotka ihmisen sydäntä ruoskivat, ei hän ole mitään tiennyt.

On selvää, ettei hän, jolta yhteistunto kokonaan puuttui, voinut ensinkään ymmärtää sitä luokkaa, joka tahtoo perustaa yhteiskunnan ihmisten harrastusten ja etujen solidarisuudelle. Hänen tunne- ja älyelämänsä on vallan vastakkainen köyhälistön hengenelämälle, hänen taiteensa voi köyhälistön kaipausta vain työntää pois luotaan, ei missään kohden tyydyttää.

Ibsenille on yksilö itsetarkotus, yksityinen yksilöllisyys voi hänen teoksissaan elää elämäänsä vain muitten ihmisten vastakohtana; yksilöllisyys edellyttää yksinäiseksi jäämistä, ihmisten halveksimista ja ihmisvihaa. Köyhälistön silmissä on yksilöllisyyden tarkotuksena edistää yhteisön hyvää; yhteiseen elämään antautumalla voi yksityinen täysimmin elää omaakin elämäänsä, kasvaa, olla voimakas ja onnellinen.

Ibsen on moralia, lakia ja järjestystä vastaan sotajalalla: hän vihaa niitä, tahtoo ne hävittää, koska ne hänen mielestään tekevät ihmisen alhaiseksi ja pieneksi. Köyhälistö tahtoo asettaa paremman järjestyksen, paremmat tavat, paremman lain porvarillisten ylläpitämäin sijalle; se tietää, että ne ovat hyvät olemassa, vieläpä välttämättömät; ne tekevät jokaiselle yksityiselle mahdolliseksi sen määrän vapautta, mikä soveltuu muitten vapautta loukkaamatta. Ibsen ottaa huomioon vain yksityiset, köyhälistö ajattelee kaikkia. Näitten kaikkien onnea tahtoo se perustaa, ei mahdottoman, käsittämättömän »vapauden» pohjalle, jota Ibsen ajaa takaa, vaan perustukselle, joka on mahdollinen ja käsitettävä: ihmisen toimeenpanemaan ihmisen vapautukseen nylkemisestä ja sorrosta.

Se joka pitää Ibseniä vallankumouksellisena runoilijana ja hänen moraliaan tulevaisuuden moralina, ei ole ymmärtänyt häntä tahi sitte ei ole ymmärtänyt tulevaisuuden luokkaa, köyhälistöä. (Die Neue Zeit.) Henriette Roland-Holst.

Takaisin sisällysluetteloon

 


Sosialistien vaalivoitto Ranskassa.

Lehtemme viime numerossa oli jo lyhyt katsaus Ranskan viime vaalien tuloksiin, joista kävi selville, että edustajakamarin kansanvaltaiset ainekset olivat saavuttaneet ratkaisevan ja suuremmoisen voiton. Tahdomme tässä nyt erityisesti tehdä selvää sosialistien menestyksestä näissä vaaleissa. Seuraamme esityksessämme erästä »Neue Zeitin» kirjotusta, jonka kirjottaja on lehtemme lukijoille ennestään tunnettu Ch. Rappoport.

Yhtä ilmeinen kuin kansanvaltaisten, erityisesti radikalien, oli sosialistienkin voitto. Vieläpä loistavampi, täydellisempi, koska se osottaa lujittuneen päämäärästään tietoisen luokkapuolueen edistymistä, puolueen, jota kaikki entisyyden ja nykyajan vallat vastustavat. Ennen vaaleja tekivät valtaan päässeet radikalit tuimia hyökkäyksiä yhtynyttä sosialistista puoluetta vastaan. Sisäministeri Clemenceau piti sotapuheita, ja sisäasiain ministeristöstä lienee lähetetty prefekteille salaisia kiertokirjeitä sosialisteja vahingoittavassa tarkotuksessa. Kaikki, mitä Ranskan anarkistit ja muut levottomat ainekset ikinä olivat syntiä tehneet, pantiin sosialistien niskoille. Klerikalismin mustat jesuiitat ja hallitsevan radikalismin ruusunpunaiset ketut hyökkäilivät puolueemme kimppuun merkillisen yksimielisinä, lausuu Rappoport. Sen ohella ei sosialistisella puolueella ollut käytettävänään rahavaroja eikä jokapäiväistä sanomalehdistöä. Vain yksi ainoa jokapäiväinen lehti, Jaurès'in toimittama »Huma-nité», joka hädintuskin sekään pysyy elossa, edusti yhtyneen sosialistisen puolueen ohjelmaa ja kannatti sen ehdokkaita.

Kaikista näistä ja vielä monista muista vaikeuksista huolimatta suoriutui puolue kamppailusta erinomaisella menestyksellä. Valituksi tuli 54 puolueen jäsentä. Lähes miljoona ääntä annettiin tämän puolueen ja sen jyrkästi sosialistisen ohjelman hyväksi. Puolueen parhaat johtajat ja esitaistelijat, kuten Jules Guesde, Vaillant, Jaurès, Allemane, tulivat valituiksi.

Yhtyneen puolueen voitto selviää erityisesti, kun tarkastaa sitä menneisyyden valossa tai, paremmin sanoen, varjossa. 1893 astui Jules Guesde ensi kerran vähäisen sosialistijoukon etunenässä edustajakamariin. Herra Millerand, joka sittemmin meni Valdeck-Rousseaun opportunistisen hallituksen jäseneksi, toimitti siihen aikaan sosialistista lehteä »Petite République», jossa tuon vuoden vaalien jälkeen oli luettavana se ilahuttava uutinen, että ensimäisessä vaalitoimituksessa on tullut valituksi kokonaista 6 sosialistia. Nyt tiedetään, että näistä »sosialisteista», joiden joukossa oli m. m. Millerand, oli yksi ainoa radikali, — kaikki muut ovat osottautuneet mitä kiihkeimmiksi natsionalisteiksi ja taantumuksen kätyreiksi, joita vastaan sosialistien on myöhemmin tarvinnut paljonkin otella.

Vuoden 1902 vaalitaistelun aikana oli puolue hajonnut kahtia. Edellisissä vaaleissa (1898) olivat Guesde, Jaurès, Allemane jääneet valitsematta, ja nyt riehui sosialistien leirissä intohimoinen taistelu nousukas-kiipeejän Millerandin ja hänen »uuden metodinsa» vuoksi (joka metodi sittemmin sai autuaan lopun). Puoluetoveri Jaurès julkaisi jo ennen ensimäistä vaalintoimitusta julistuksen, jossa hän puolueelleen kannatusta vaatien kääntyi »kaikkien tasavaltalaisten» puoleen, koska sosialistinen puolue, kuten hän lausui, »on aina vaaran hetkellä ensimäisten rivissä taistellut vapauden puolesta». Hän vaati »välttämätöntä ja rehellistä yhtymistä» — radikaleihin.

Nyt neljä vuotta myöhemmin on käynyt aivan päinvastoin. Vaalien aattona tänä vuonna oli Jaurès'in lehdessä puolueen julistus, jossa pannaan voimakkaasti painoa luokkataistelun kantaan, selitetään sosialismi ainoaksi vapautuksen keinoksi ja sosialistinen puolue ainoaksi todellisen vapauden edustajaksi. Se oli yhtymisen hedelmä. — Ja viime vaalien numerot kuvaavat suuremmoista edistystä vuoden 1902 tuloksiin verrattuina. V. 1902 sai puolue Pohjoisdepartementissa 68,828 ääntä, 1906 sitävastoin 105,715, siis lisäys on enemmän kuin 50 pros. Seinedepartementissa tuli 1902 yhtyneitten sosialististen järjestöjen osalle 77,039 ääntä, 1906 lähes 200,000. Useimpain yksityisten sosialististen ehdokkaitten saamat äänimäärät osottavat samoin suuremmoista lisääntymistä.

Vaalitaistelu oli kiihkeä. Taantumus kamppaili epätoivon vimmalla. Vaaleista poisjääneiden luku oli vähäisempi kuin koskaan ennen. Kaikkiaan annettiin 800,000 ääntä enemmän kuin vuoden 1902 vaaleissa. Parisissa oli ainoastaan 18 pros. äänioikeutetuista vaaleihin osaa ottamatta, kun tavallisesti sellaisia on 20–31 pros.

Parisissa sai puolue keskimäärin 26 pros. kaikista annetuista äänistä. Useissa Parisin vaalipiireissä oli puolueen äänimäärä yli 40 ja yli 50 pros., parissa aina yli 60 pros. Maaseudulla sai puolue ääniä m. m. 3 departementissa yli 40 ja yhdessä kokonaista 60 pros. Puolueen voimaa ja sosialismin yleistä kasvamista Ranskassa osottaa sekin seikka, että jälkivaaleissa täytyi sosialistit 114 vaalipiirissä (155:stä) ottaa lukuun; 28:ssa näistä vaalipiireistä oli sosialisteilla suurin äänimäärä, 86:ssa jälkivaalissa oli heillä merkitsevä vähemmistö; 24 tapauksessa olivat sosialistien äänet aivan välttämättömät taantumusmielisten voittamiseksi, ja 18:ssa jälkivaalissa oli sosialistein perääntymisestä porvarillisille ehdokkaille hyötyä.

Kaikkialla jälkivaaleissa noudattivat puoluetoverimme sitä menettelytapaa, että tukivat porvarillis-kansanvaltaisia ehdokkaita taantumuksellisia vastaan; radikalit suorittivat sitte vastapalveluksia, vaikka ei tosin aina rehellisesti. Kun kaikkialla jälkivaaleissa oli kysymyksessä taantumuksellisen koplan, työväenluokan pahimman vastustajan kukistaminen, niin ei voida väittää, että tällaisella menettelyllä olisi loukattu sosialidemokratian periaatteita. Ensimäisessä vaalitoimituksessa taisteli puolue omaa, puhtaasti proletarista taisteluaan paremman tulevaisuuden saavuttamiseksi, ihmiskunnan vapauttamiseksi kapitalismin ikeestä. Mutta toisessa vaalitoimituksessa se puolusti työväenluokan entisiä, suunnattomilla uhrauksilla valtaamia saavutuksia kuolleista ylös pyrkivää taantumusta vastaan.

 

Taantumusmiehet vaivaavatkin nykyään tavattomasti päätään keksiäkseen, mitkä olivat heidän musertavan tappionsa syyt. Noita syitä he löytävät kaikkialla — ei vai itsessään eikä omassa asiassaan. Ikuisessa sokeudessaan luulivat he, että menestystä vaaleissa seuraisi aina siinä määrin, miten suunnattomasti levitettäisiin valheita ja parjauksia. Mutta tällä kertoa ovat he täydellisesti pettyneet. Ennen kaikkea syyttävät he vaalien tuloksista hallituksen virallista painostusta. Totta onkin, että Ranskassa hallitus aina jossain määrin vaikuttaa vaaleihin, mutta kaikkein vähimmin on taantumuksella oikeutta sen vuoksi valittaa. Tiedämmehän, että se juuri on aikoinaan tässä suhteessa tehnyt, mitä suinkin ihmisvoimilla voidaan. V. 1861 selittikin taantumuksellisen hallituksen edustaja avomielisesti, että »yleinen äänioikeus saisi aikaan suuria väärinkäytöksiä, jos se jätettäisiin omiin hoteisiinsa» ja sen vuoksi »hallituksen ehdokkuudet ovat yleisen äänioikeuden vallitessa välttämättömät». Ja Mac Mahon lausui vaalijulistuksessaan (1877) kansalle klassilliset sanat: »Äänestäkää niitä ehdokkaita, joita minä suositan teidän vapaasti valittavaksenne!» Noin pitkälle ei nyt Clemenceau liene mennyt.

Sitäpaitsi, jos nyt hallituksen vaikutus olisi jonkun verran auttanutkin taantumuksellisten häviötä, teki tämän vaikutuksen monin kerroin tyhjäksi se terrorismi, jota taantumus harjotti kaikkialla, missä se vain oli mahdollista. Kaikissa kirkoissa pauhattiin saarnastuolista tasavaltalaisia vastaan. Pohjois-Ranskassa, Parisissa ja Brestissä sattunutta suuremmoista lakkoliikettä koetettiin kaikella voimalla käyttää taantumuksen hyväksi. Kun Clemenceaun hallitus kohteli työväenluokkaa ja ammattikuntia Trepoffin metodin mukaan, edisti se taantumuksen tarkotuksia. Ja meidän täytyy ihmetellä Ranskan köyhälistön valtiollista kypsyyttä ja suuremmoista itsensähillitsemistä, että se, lakoissa kärsimästään vainosta ja puutteesta huolimatta, löysi oikean ilmaisun tyytymättömyydelleen. Tällä kertaa ei taantumus saanut, niinkuin usein ennen on tapahtunut, niittää, mitä katkeruus ja viha olivat kylväneet. Puolikuolleiksi nälkiintyneet lakkolaiset eivät oikeutetussa vimmassaan syöksyneet taantumuksen kuiluun, vaan kääntyivät oman luokkapuolueensa, sosialismin turviin.

Sosialistien vaalivoiton syyt eivät ole satunnaista, ohimenevää laatua. Suuri kansanjoukko, joka ei ole vielä sosialistisesti valistunut, odottaa pelastustaan olevien olojen parannuksista, reformi-politiikasta. Combesin hallitus ja sen johtama tasavaltalainen blokki näyttivät kaikkialla rehellisesti yrittäneen toteuttaa uudistuksia. Jo kauan sitte luvattujen uudistusten läpiajaminen — palvelusajan lyhentäminen, kirkon erottaminen valtiosta, työläisvakuutuksen valmistaminen — puhui varmaan kehottavasti hallituspuolueen puolesta. Kiihko kirkon puolelta on sitä taas enemmän hyödyttänyt kuin vahingoittanut. Sillä useimmat uskovaisetkaan eivät kärsi pappien sekaantuvan maallisiin asioihin, ja sitäpaitsi uskonnollinen välinpitämättömyys lisääntyy päivä päivältä.

Mitä taas sosialismia kannattaviin työläisiin tulee, niin lienevät seuraavat seikat vaikuttaneet heihin suotuisasti: sosialistien yhtyminen, sosialistien itsenäinen, päättäväinen ja arvokas esiintyminen edustajakamarissa, heidän reformihommansa sekä propagandatoimintansa, joka erityisesti neljänä viime vuonna oli erinomaista. Työväenluokka ei ole vielä kaikkialla niin kehittynyttä, että se ymmärtäisi oikeutetuiksi kaikki puolueryhmäin keskinäiset taistelut siitä, mikä on paras tie sen vapautukseen. Sitä vastoin se tuntee, miten välttämätöntä on yhteisvoimin käydä aineellisesti edullisemmassa asemassa olevaa vastustajaa vastaan. Alituiset riidat sosialististen ryhmäin kesken vierottivat työläisjoukkoja sosialismista, yhtymistä taas työväenluokka tervehti ilolla. Nyt kasvaa luottamus sosialismiin päivä päivältä. Ja jos yhtyminen jää pysyväiseksi, voi puolue voittaa kaikki esteet.

Yhtynyt sosialistinen puolue on viime aikoina voinut asettua arvokkaampaan asemaan hallituksen ja vallassaolevain luokkain suhteen kuin blokkitaktiikan aikana oli mahdollista. Jokaisessa uudistustyössä vaikuttaa se tukevasti mukana. Mutta se säilyttää itsenäisyytensä. Se ei ole missään edesvastuussa porvariston paikkaustyöstä, koska se voi sitä arvostella vapaasti ja avoimesti. Sillä ei ole vähintäkään osaa niissä työväen kuristamisissa ja vainoissa, jotka kehittyväin luokkataistelujen johdosta käyvät yhä enemmän kaikkien porvarillisten hallitusten jokapäiväiseksi työksi. Sen ei tarvitse, niinkuin blokkitaktiikan aikana, pyytää anteeksi eikä suojella hallituksen kapitalistisia toimituksia. Se astuu suoraa tietänsä. Se ei halveksien heitä osanottoa päivän taisteluihin. Mutta se ei unohda myöskään suurta päämääräänsä, elinperustettaan, kapitalistisen nylkemisjärjestelmän lopullista poistamista. Yhtymisen ja viisaan itsenäisyyden menettely on auttanut Ranskan sosialistisen puolueen suureen voittoon. Tämän menettelytavan säilyttäminen on sen johtava uusiin, vielä suurempiin voittoihin.

Jos yhtynyt sosialistinen puolue pysyy itselleen uskollisena — ja muutahan se ei voi, — niin saa se aivan levollisesti katsoa tulevaisuuteen. Radikalinen puolue on nyt tarttunut hallituksen peräsimeen. Kaksi tietä on sillä edessään. Joko päättää se ryhtyä aivan perinpohjaiseen uudistustyöhön, ruveta rehellisesti toteuttamaan työväenluokan vaatimuksia. Tässä tapauksessa on sosialistinen puolue tukeva sitä kaikessa, mitä se hyvää toimittaa. Se ei kuitenkaan saa puoluetta estää suuntaamasta päähuomiotaan kapitalistisen yhteiskunnan muutoksen valmisteluun. Mutta jos porvarillinen radikalismi ennemmin tahtoo olla kapitalismin vartijana kuin yhteiskunnallisena uudistajana, sitä pahempi silloin sille itselleen. Tässä tapauksessa on sen osa pian oleva loppuun näytelty. Molemmissa tapauksissa voi sosialismi vain voittaa. Mahtia, jolle tulevaisuus kuuluu, voidaan näet palvella kahdella tavalla — ei ainoastaan sitä tukemalla, vaan myös sitä vastustamalla.

Takaisin sisällysluetteloon

 


Katsauksia.

Politiikka.

Luokkalaitos ei näytä aikovan hajota, ennenkuin se on tehnyt surkean testamentinsa laillistuttamalla nykyisen senaatin ja kenraalikuvernöörin yksissä laatimat kuristuslait. Perustuslakiin tuleva yleinen säädös lausunto-, kokoontumis-ja yhdistymisvapaudesta on jo hyväksytty ja kuuluu seuraavasti:

»Suomen kansalaisten yleisten oikeuksien kehittämiseksi ja turvaamiseksi olkoon täten perustuslain voimaisena säädetty: Suomen kansalaisella on sanan vapaus sekä oikeus painosta julasta kirjoituksia tahi kuvallisia esityksiä, älköönkä sille edeltäkäsin estettä asetettako.

»Suomen kansalaisilla on oikeus ilman edelläkäypää lupaa kokoontua neuvottelemaan yleisistä asioista tahi muussa luvallisessa tarkotuksessa sekä muodostaa yhdistyksiä sellaisten tarkotusten saavuttamiseksi, jotka eivät ole ristiriidassa lain tahi hyvän tavan kanssa.» —

Se on kuva, joka ei kaipaa selitystä. Ja säädyt uhkaavat yhä edelleen samalla tavalla kuvittaa tulevaa nekrologiansa. Jos ne sen työn saavat valmiiksi, niin me upaamme kirjottaa siihen tekstin.

 

Kirjallisuus.

Alemmasta maanviljelyopetuksestamme, kirjoittanut A. A. Ihamuotila. Siv. 51.

Kirjasen ensi osassa osotetaan kuinka nurinkurisesti alempi maanviljelysopetus meillä on järjestetty. Ainoat, jotka nykyisestä maanviljelyskoulun järjestelmästä hyötyvät, ovat suurtilalliset, joille niissä kouluutetaan työnjohtajia ja pehtooreja. Tämäkin kouluutus annetaan näissä kouluissa kirjoittajan mielestä sangen epätyydyttävällä tavalla. Ihmekö näin ollen, että sangen useat maanviljelyskoulun käyneistä eivät maanviljelijöiksi ollenkaan rupea, vaan pyrkivät tukkihuijareiksi kauppapalvelijoiksi y. m. Vähintäkään hyötyä ei alemmasta maanviljelysopetuksesta, johon vuosittain tuhlataan yli 400,000 Smk., ole pienviljelijöille eikä torppareille. Mitään merkitystä ei tällä opetuksella nykyisessä muodossaan myöskään ole, koska sen kautta vain mitätön henkilöryhmä 200–400 oppilasta vuodessa, voi päästä opetuksesta osalliseksi. Sitä paitsi on tämä opetus suhteettoman kallis sillä jokaisesta oppilaasta on valtion maksettava vuosittain noin 1,000 Smk. ja sitä paitsi on oppilaan ilman palkkaa tehtävä työtä koulussa, jossa tämä työ tarkoin käytetäänkin.

Kirjoittaja ehdottaakin kirjasen toisessa osassa maanviljelysopetuksen uudestaan järjestettäväksi enemmän pienviljelijäin etuja silmällä pitäen. Mitään erityistä ohjelmaa ei hän kuitenkaan esitä, ja kirjasen tarkotuksena lieneekin vaan teroittaa kysymyksen tärkeyttä. Huomiota ansaitsee ehdotus, että alempi maanviljelysopetus järjestettäisiin melkosessa määrin sitä tarvitsevain kannatettavaksi, koska täten näiden harrastukset opinahjoon paremmin kiintyisivät.

On todellakin jo aika, että maanviljelysopetuksesta tehdään maalaisväestön alinmat kerrokset osallisiksi, sillä näiden taloudellinen asema on juuri sellainen, että se on avun tarpeessa. Maanviljelysopetus ei saa, yhtä vähän kuin mikään muukaan opetus, olla yhteiskunnan kapitalististen kerrosten yksinään nautittavana.

 

Sanomalehdet.

Yhteiskuntataloudellisen aikakauskirjan tämän vuoden ensi numerossa tekee O. Groundstroem referoiden selkoa alaikäisten ammattityötä koskevasta lainsäädännöstä Saksassa. Toisessa numerossa on samalta kirjoittajalta esitys »Urakka- vai tuntipalkka». Siinä selvitellään etupäässä Saksan sosialidemokratian ja työväen mielipiteitä urakkapalkan suhteen. Johtopäätöksenä tästä katsauksesta esitetään, »että työväki yleensä vaatii urakkatyön poistamista niissä tapauksissa, joissa työn jouduttaminen on omiaan lisäämään tapaturma- tai hengenvaaraa. Tällaista työn jouduttamista on urakkapalkka omiaan kiihoittamaan, samalla kun se tekee työmiehen huolimattomaksi tarpeellisiin varokeinoihin nähden. Sen vuoksi muuan ammatintarkastaja syystä sanookin: tuntipalkan käytäntöönottaminen on vaarallisissa konetöissä paras suojeluslaitos. Lukuunottamatta näitä tapauksia ei vaatimus urakkatyön poistamisesta kirjottajan mielestä ole perusteltu. Työväen vaatimus palkkariidoissa onkin tavallisesti kohdistunut parannettuun, tarkkaan urakkapalkkain laskemistapaan.» Englantiin nähden huomautetaan että »sikäläiset ammattiyhdistykset hyväksyivät urakkatyön sellaisissa ammateissa, missä yhteissopimukset ovat mahdollisia, s. o. missä urakkapalkkalistoja[2*] työnantajain ja työmiesten edustajain kesken voidaan aikaansaada». Tätä lähemmin ei urakkakysymystä kirjoituksessa periaatteellisesti tarkastettu eikä siihen nähden esitetä aivan varmaa kantaa, joskin kirjoittaja seuraavilla loppusanoilla asettuu urakkapalkkaa puolustamaan: »Urakkapalkkajärjestelmän tuomitseminen kokonaan merkitsisi työväen ammattijärjestöjen tähänastisen tariffipolitiikan hylkäämistä. Mutta tämä merkitsisi taantumista koko työväenliikkeessä ja — sitä työväki tieten tai vaistomaisesti on vastustava.»

Koska kysymys urakkapalkasta on käytännöllisestikin suuresta merkityksestä aiomme piakkoin palata sitä lähemmin käsittelemään.

3:nnessa numerossa samaa aikakauskirjaa ansaitsee huomiota J. H. Vennolan esitys »Työväen suojelus agraaripolitiikassamme». Tässä huomautetaan, kuinka maalaistyöväki yleensä on jäänyt n. s. työväensuojeluslainsäädännöstä osattomaksi ja teroitetaan sen tarpeellisuutta alaikäisten ja naisten työn suojelemiseksi, työajan, palkkaussuhteiden sekä asunto-olojen järjestämiseksi. Palkollissäännön järjettömyyttä nykyoloissa kyllä kosketellaan, vaikkakin kovin lievästi. Ja muuten sopii huomauttaa, että kaikki tällainen lainsäädäntö välttämättä jää sekä toteuttamatta että toteutettuna tehottomaksi, jollei sitä ole tukemassa ja herättämässä itse työväen rivien keskuudesta syntynyt liike.

 


 

Valistusta kaipaaville tovereille!

Pyydän ilmoittaa, että olen Tampereelle perustanut kustannusliikkeen, jonka tarkoituksena on julkaista parhainta sosialistista ja vapaa-aatteista kirjallisuutta huokeimmilla hinnoilla. Koska siis yritykseni tähtää tiedonvalon asevaraston kartuttamista, toivon sille mahdollisimman suopeaa ja yksimielistä kannatusta.

Painosta on jo ilmestynyt: R. G. INGERSOLLIN VALITUT TEOKSET, jotka sisältävät 10 eri luentoa vapaa-aatteisuuden alalta. Teos on 340 laaja, mutta hinta ainoastaan 2:25 kovissa kansissa ja 2:75 korukansissa.

Kohdakkoin ilmestyy myös KAUTSKYN, BEBELIN, TOLSTOIN, y.m. teoksia.

Parhaimmat asiamiespalkkiot. Pyytäkää tilausohjeita.

Kunnioituksella
M. V. VUOLUKKA, Tampere.

 


Kirjoittajien viitteet:

[1*] »Sosialidemokratinen puolue Suomessa. Tilastollisia kuuluneista yhdistyksistä v. 1906 ja luettelo tammi–toukokuulla v. 1906 puolueeseen liittyneistä työväenyhdistyksistä sekä tilastollisia tietoja ammatillisesta järjestymisestä Suomessa. Toimittanut Yrjö Sirola.» 12-qvartosivua.

[2*] Tarkoitetaan kai palkkatariffeja.