Friedrich Engels

Äskeinen Kölnin oikeusjuttu

1852


Kirjoitettu: 29. marraskuuta 1852
Julkaistu: »New York Daily Tribune» -lehden 3645. n:ossa 22. joulukuuta 1852
Suomennos: Tuntematon
Lähde: Marx–Engels. Valitut teokset (6 osaa). 3. osa, s. 133–140. Kustannusliike Edistys, Moskova (1978).
Skannaus, oikoluku & HTML: Joonas Laine


 

Lontoossa, keskiviikkona, 1. joulukuuta 1852

Olette varmaankin jo saaneet Euroopan lehdistön välityksellä suuren määrän selosteita Preussissa kommunisteja vastaan nostetusta oikeusjuttuhirviöstä[1] ja sen lopputuloksista. Koska yksikään noista selosteista ei kuitenkaan esitä lähimainkaan totuudenmukaisesti tosiasioita ja koska nuo tosiasiat valaisevat kirkkaasti poliittisia keinoja, joiden avulla Euroopan mannerta pidetään kahleissa, niin katson tarpeelliseksi palata tähän oikeusjuttuun.

Yhdistymis- ja kokoontumisvapauden hävittämisen seurauksena kommunistinen eli proletaarinen puolue aivan samoin kuin muutkin puolueet menetti mahdollisuuden luoda mannermaalla oman laillisen järjestönsä. Sitä paitsi sen johtajat karkotettiin maanpakoon. Yksikään poliittinen puolue ei kuitenkaan voi olla olemassa ilman järjestöä; ja jos liberaalin porvariston samoin kuin demokraattisen pikkuporvaristonkin yhteiskunnallinen asema, aineelliset etuisuudet ja sen jäsenten keskinäinen jo kauan sitten vakiintunut jokapäiväinen kanssakäyminen saattoivat tietyssä määrin korvata sellaisen järjestön, niin proletariaatin, jolta puuttui tuota yhteiskunnallista asemaa ja rahavaroja, oli etsittävä sellaista järjestöä salaisissa yhdistyksissä. Juuri siksi sekä Ranskassa että Saksassa perustettiin paljon salaisia yhdistyksiä, joita poliisi on vuodesta 1849 alkaen paljastanut toisen toisensa jälkeen salaliittolaisjärjestöinä. Monet noista yhdistyksistä olivatkin itse asiassa salaliittolaisjärjestöjä, jotka tosiaan oli perustettu olemassaolevan hallituksen kukistamista varten, ja se olisi pelkuri, joka tietyissä olosuhteissa kieltäytyisi perustamasta salaliittoja, aivan samoin kuin olisi typeryyttä perustaa niitä toisenlaisten olosuhteiden vallitessa. Niiden lisäksi oli toisenlaisiakin yhdistyksiä, jotka asettivat itselleen laajempia ja ylevämpiä tavoitteita, yhdistyksiä, jotka tiesivät, että olemassaolevan hallituksen kukistaminen on vain siirtymävaihe tulevassa suurtaistelussa, ja pyrkivät tiivistämään ympärilleen puolueen, jonka ydinosan ne muodostivat, ja valmistamaan sen viimeiseen ratkaisevaan taisteluun, jonka on ennemmin tai myöhemmin hävitettävä ainiaaksi Euroopasta paitsi »tyrannien», »despoottien» ja »vallananastajien» herruus myös verrattomasti mahtavampi ja pelottavampi valta: pääoman valta työn yli.

Sellainen oli Saksan edistyksellisen kommunistisen puolueen[2] järjestö. »Manifestinsa» (joka julkaistiin 1848) periaatteiden sekä niiden perusajatusten mukaisesti, joita on kehitelty »New York Daily Tribune» lehdessä[3] julkaistussa artikkelisarjassa »Vallankumous ja vastavallankumous Saksassa»[4] tuo puolue ei ole milloinkaan elättänyt harhakuvitelmia, että se voisi milloin ja miten vain haluaa tehdä vallankumouksen, joka toteuttaisi käytännössä sen aatteet. Se on tutkinut syitä, jotka olivat aiheuttaneet vuoden 1848 vallankumousliikkeet, ja syitä, jotka olivat johtaneet ne tappioon. Se oli sitä mieltä, että kaikenlaisen poliittisen taistelun perustana on luokkien yhteiskunnallinen vastakkaisuus, ja ryhtyi tutkimaan niitä olosuhteita, joiden vaikutuksesta yksi yhteiskuntaluokka voi ja sen kuuluu edustaa kansakunnan etuja kokonaisuudessaan ja siis johtaa sitä poliittisesti. Historia on osoittanut kommunistiselle puolueelle, miten keskiaikaisen maaylimystön jälkeen oli kasvanut niiden ensimmäisten kapitalistien rahamahti, jotka ottivatkin sitten käsiinsä hallitusohjat; miten tuon finanssikapitalistien ryhmäkunnan yhteiskunnallisen vaikutusvallan ja poliittisen herruuden on syrjäyttänyt höyryvoiman käyttöönoton ajoista kasvanut teollisuuskapitalistien mahti ja miten nykyään vielä kaksi luokkaa — pikkuporvareiden luokka ja teollisuustyöläisten luokka — esittävät vuorostaan valtapyyteensä. Vuosien 1848–1849 vallankumouksellinen käytännön kokemus on osoittanut oikeiksi siihen päätelmään johtaneet teoreettiset näkökohdat, että ennen kuin kommunistisella työväenluokalla on toivoa pystyttää keskeytymättömässä taistelussa oma valtansa ja hävittää se palkkaorjuusjärjestelmä, joka pitää sitä porvariston ikeen alla, on ensiksi tuleva pikkuporvarillisen demokratian vuoro. Kommunistien salaisella järjestöllä ei siis voinut olla välittömänä tavoitteenaan olemassaolevien hallitusten kukistaminen Saksassa. Sitä ei oltu perustettu kukistamaan noita hallituksia, vaan se insurrektiohallitus, joka ennemmin tai myöhemmin tulisi niiden tilalle. Järjestön jäsenet, kukin erikseen, ovat aikanaan saattaneet kannattaa ja epäilemättä olisivat kannattaneet aktiivisesti status quota[5] vastaan suunnattua vallankumousliikettä. Kommunistien liiton tehtäviin ei kuitenkaan voinut kuulua tuon liikkeen valmistelu muuten kuin levittämällä salaa kommunistisia aatteita joukkojen keskuudessa. Suurin osa tuon yhdistyksen jäsenistä ymmärsi niin hyvin yhdistyksen pohjana olevat periaatteet, että kun sen eräät jäsenet yrittivät kunnianhimon ja virkakiipeilyn kannustamina muuttaa Liiton salaliittolaisjärjestöksi pannakseen toimeen vallankumouksen ex tempore,[6] nuo jäsenet erotettiin hyvin pian Liitosta.

Minkään lain perusteella maailmassa tuota liittoa ei voida nimittää salaliittolaisjärjestöksi, valtiopetoksen tarkoituksessa perustetuksi salaiseksi yhdistykseksi. Jos se olikin salaliitto, niin ei ainakaan olemassaolevaa hallitusta vaan sen mahdollista seuraajaa vastaan suunnattu salaliitto. Preussin hallitus tiesi kyllä tämän. Siinä syy, miksi yhtätoista syytettyä pidettiin yksinäisselleissä kahdeksantoista kuukautta; tämän ajan virkavalta käytti mitä hämmästyttävimpiin lainkäytöllisiin vehkeilyihin. Kuvitelkaapa: kahdeksan kuukautta jatkuneen vankeuden jälkeen pidätetyt jätettiin vankilaan vielä muutamiksi kuukausiksi lisätutkimusta varten, »koska heitä vastaan ei ollut mitään rikollisuutta osoittavia todisteita»! Kun syytetyt joutuivat lopulta valamiesoikeuden eteen, heidän syykseen ei voitu esittää ainoatakaan tahallista valtiopetoksellista tekoa. Heidät tuomittiin silti, ja kohta näette, miten se tapahtui.

Toukokuussa 1851 vangittiin yksi Liiton salaisista asiamiehistä,[7] ja häneltä löydettyjen asiakirjojen perusteella suoritettiin seuraavat vangitsemiset. Eräs preussilainen poliisivirkailija, muuan Stieber sai viipymättä tehtäväkseen selvittää oletetun salaliiton haaraumat Lontoossa. Hän onnistui saamaan joitakin niiden edellämainittujen luopioiden asiakirjoista, jotka Liitosta erottamisen jälkeen olivat tosiaan perustaneet salaliiton Pariisissa ja Lontoossa. Nuo asiapaperit oli saatu kaksinkertaisen rikoksen tietä. Onnistuttiin lahjomaan muuan Reuter, joka mursi tuon yhdistyksen sihteerin[8] kirjoituspöydän kaapin ja varasti sieltä asiakirjat. Tämä oli kuitenkin vasta alkua. Kyseinen varkaus auttoi paljastamaan niin sanotun saksalais-ranskalaisen salaliiton Pariisissa[9] ja tuomitsemaan sen osanottajat, mutta se ei antanut avainta suureen Kommunistien liittoon. Sivumennen sanottuna Pariisin salaliiton johdossa oli muutamia Lontoossa toimineita kunnianhimoisia typeryksiä ja poliittisia chevaliers d'industrie[10] sekä yksi aikaisemmin kavalluksesta tuomion saanut tyyppi, joka toimi Pariisissa poliisin kyttänä.[11] Näiden petkuttamat tomppelit korvasivat äärimmäisen poliittisen mitättömyytensä hurjilla deklamaatioilla ja verenhimoisilla pöyhkeillä fraaseilla.

Preussin poliisi joutui niin ollen tekemään uusia löytöjä. Se perusti Preussin lähetystöön Lontooseen oikean salapoliisiosaston. Poliisin asiamies sukunimeltä Greif harjoitti inhottavaa ammattiaan verhoutuen lähetystön attasean nimeen — tämä keino on itse asiassa riittävä asettamaan kaikki Preussin lähetystöt kansainvälisen oikeuden ulkopuolelle; eivät edes itävaltalaiset ole vielä rohjenneet turvautua sellaiseen keinoon. Hänen johdollaan teki työtä muuan Fleury, kauppias Lontoon Citystä, mies, jolla oli tietty omaisuus ja yhteyksiä melko arvokkaissa piireissä, yksi niistä alhaisista olennoista, jotka tekevät iljettäviä tekojaan synnynnäisestä taipumuksestaan kataluuteen. Toisena asiamiehenä oli kauppa-apulainen Hirsch, jota kuitenkin alettiin epäillä urkkijaksi heti kun hän saapui Lontooseen. Hän lyöttäytyi Lontoossa muutamien saksalaisten kommunistiemigranttien seuraan, ja nämä sietivät häntä keskuudessaan jonkin aikaa vakuuttuakseen siitä, kuka hän todella oli. Pian tuli todistetuksi hänen yhteytensä poliisiin, ja siitä hetkestä herra Hirsch katosi. Vaikka hän menetti siten kaikki mahdollisuudet hankkia tietoja, joista hänelle maksettiin, ei hän kuitenkaan jäänyt toimettomaksi. Yksinäisyydessään Kensingtonissa, jossa hän ei kertaakaan tavannut ainuttakaan edellä mainituista kommunisteista, hän sepusti joka viikko näennäisiä selostuksia juuri sen salaliittolaisjärjestön oletetun keskuskomitean oletetuista istunnoista, jota Preussin poliisi ei mitenkään onnistunut saamaan pauloihinsa. Sisällöltään nuo selostukset olivat kerrassaan järjettömiä. Yksikään etunimi ei vastannut todellisuutta, yhtään sukunimeä ei oltu kirjoitettu oikein, yksikään sana, jota väitettiin jonkin tietyn henkilön lausumaksi, ei muistuttanut vähääkään tuolle henkilölle ominaisia lausuntoja. Noiden väärennysten laatimisessa Hirsch sai apua opettajaltaan Fleuryltä, eikä vielä lainkaan ole todistettu, ettei »attasea» Greifkin ollut pistänyt sormiaan tuohon inhottavaan peliin. Niin uskomatonta kuin se onkin, mutta Preussin hallitus otti täydestä todesta tämän järjettömän sepustuksen, ja voitaneen kuvitella, minkä sekasotkun saivat aikaan tuollaiset todistukset valamiesoikeudelle esitetyssä syytösaineistossa. Kun oikeusjuttu alkoi, mainittu poliisi virkailija herra Stieber asettui itse todistajaksi ja vahvisti valallisesti todeksi kaikki nuo järjettömät keksinnöt ja vakuutti hyvin itsetyytyväisenä, että yksi hänen salaisista asiamiehistään Lontoossa on läheisissä suhteissa henkilöihin, joita on pidettävä tämän kauhistuttavan salaliiton pääjärjestäjinä. Tätä salaista asiamiestä verhosi tosiaan salaisuuden usva, sillä hän ei kahdeksan kuukauden aikana uskaltanut pistää nenäänsä ulos Kensingtonista, ettei vain olisi tosiaan kohdannut jotakuta niistä salaliiton osanottajista, joiden salaisista aikeista, lausunnoista ja teoista hän oli muka tehnyt ilmoituksia viikosta toiseen.

Herroilla Hirschillä ja Fleuryllä oli silti vielä kaiken varalta yksi keksintö. He muokkasivat kaikista sepustamistaan selostuksista sen salaisen ylikomitean istuntojen »todelliset pöytäkirjat», jonka Preussin poliisi väitti olleen olemassa. Koska herra Stieber oli todennut, että nuo pöytäkirjat käyvät ihmeellisellä tavalla yhteen niiden ilmoitusten kanssa, jotka hän oli jo saanut samoilta henkilöiltä, niin hän esitti ne heti valamiehille ja ilmoitti taaskin valallisesti olevansa tarkan tutkimuksen jälkeen vakuuttunut siitä, että pöytäkirjat ovat alkuperäiset. Silloin julkaistiin suurin osa Hirschin ilmoittamista järjettömistä keksinnöistä. On helppo kuvitella, miten hämmästyneitä olivat tuon salaisen komitean oletetut jäsenet kuultuaan, että heistä ilmoitetaan sellaista, mitä he siihen mennessä eivät olleet osanneet aavistaakaan. Wilhelmiksi ristitystä oli tekaistu Ludwig tai Karl; toisten väitettiin pitäneen puheita Lontoossa aikana, jolloin he olivat olleet Englannin toisella kulmalla; kolmansien ilmoitettiin lukeneen kirjeitä, joita he eivät milloinkaan olleet edes saaneet; heidän väitettiin pitäneen säännöllisesti kokouksia joka torstaina, vaikka heillä oli vain tapana vierailla ystäviensä luona aina keskiviikkoisin; työläisen, joka hädin tuskin osasi kirjoittaa, väitettiin olleen yksi pöytäkirjureista ja muka allekirjoittaneenkin pöytäkirjat; kaikki heidät oli pantu puhumaan sellaista kieltä, jota käytettäneen ehkä preussilaisessa poliisiosastossa, mutta ei ainakaan yhdistyksessä, joka suurimmalta osaltaan koostuu kotimaassaan hyvin tunnetuista kirjailijoista. Kaiken lisäksi oli vielä väärennetty kuitti rahasummasta, jonka kuvitellun keskuskomitean oletettu sihteeri oli saanut väärentäjiltä korvaukseksi pöytäkirjoista. Tuon oletetun sihteerin olemassaolo perustui kuitenkin pelkkään mystifikaatioon, jota joku katala kommunisti pelasi onnettoman Hirschin kanssa.

Tuo karkea väärennös oli liian skandaalimainen ollakseen tekemättä aivan päinvastaista vaikutusta kuin oli tarkoitettu. Vaikka syytettyjen lontoolaisilla ystävillä ei ollut mitään mahdollisuutta perehdyttää valamiehiä asianhaaroihin, vaikka puolustusasianajajille lähetetyt kirjeet takavarikoitiin postissa, vaikka asiakirjoja ja valalla vahvistettuja kirjallisia todisteita, jotka kuitenkin onnistuttiin lähettämään puolustusasianajajille, ei kelpuutettukaan oikeudenkäynnissä todistuksiksi, niin yleinen suuttumus oli niin suuri, että jopa valtiollisten syyttäjien ja itsensä herra Stieberinkin, joka itse oli valalla vahvistanut nuo pöytäkirjat alkuperäisiksi, oli pakko tunnustaa ne väärennykseksi.

Tämä väärennys ei kuitenkaan ollut ainoa samankaltainen teko, johon poliisi oli syyllistynyt. Oikeudenkäynnin aikana tuli ilmi vielä kaksi tai kolme samanlaista tosiasiaa. Poliisi väärensi lisäyksillään Reuterin varastamat asiakirjat ja siten muutti niiden sisältöä. Yksi asiakirja, joka oli täynnä tavatonta pötyä, oli kirjoitettu tohtori Marxin käsialaa matkien ja jonkin aikaa sitä väitettiin hänen kirjoittamakseen, kunnes vihdoin syyttäjäpuolen oli pakko tunnustaa väärennys. Poliisin jokaisen paljastetun ilkiteon tilalle esitettiin kuitenkin viisi kuusi uutta, joita oli mahdoton paljastaa heti, sillä tarkoituksena oli yllättää puolustus. Todistukset jouduttiin hankkimaan Lontoosta, mutta puolustusasianajajien kirjeenvaihto lontoolaisten kommunistiemigranttien kanssa tulkittiin oikeudessa osallisuudeksi oletettuun salaliittoon!

Itse herra Stieber vahvisti todistuksessaan sen, että Greif ja Fleury ovat todella sellaisia, joiksi heidät on kuvattu edellä. Mitä tulee Hirschiin, niin hän tunnusti poliisituomarille Lontoossa väärentäneensä »pöytäkirjat» Fleuryn käskystä ja tämän auttamana, ja sitten hän poistui Englannista välttyäkseen joutumasta syytteeseen rikoksesta.

Oikeudenkäynnin aikana tehdyt häpeälliset paljastukset saattoivat hallituksen äärimmäisen vaikeaan asemaan. Sillä oli tässä oikeusjutussa sellainen valamiesten kokoonpano, jollaista ei aikaisemmin oltu nähty Preussin maakunnassa; kuusi aatelismiestä — ilmeisiä taantumuksellisia, neljä rahamaailman magnaattia ja kaksi hallitusvirkailijaa. Nämä miehet eivät olleet lainkaan taipuvaisia syventymään huolellisesti heidän eteensä kuuden viikon aikana syytettyjen todisteiden kaoottiseen paljouteen samalla kun heidän korviinsa kantautui jatkuvasti huutoja siitä, että syytetyt ovat pääpukareita hirmuisessa kommunistisessa salaliitossa, jolla on tarkoituksenaan kukistaa kaikki pyhä: omaisuus, perhe, uskonto, järjestys, hallitus ja lait. Ellei hallitus olisi kuitenkaan samaan aikaan antanut etuoikeutettujen luokkien ymmärtää, että tässä oikeusjutussa syyttömäksi julistaminen olisi kehotuksena valamiesoikeuden hävittämiseen ja se käsitettäisiin suoranaiseksi poliittiseksi mielenosoitukseksi, todistukseksi siitä, että porvarillis-liberaalinen oppositio on valmis liittoutumaan jopa äärivallankumouksellisten kanssa, vangitut olisi sittenkin julistettu syyttömiksi. Hallitus onnistui joka tapauksessa saamaan uuden preussilaisen rikoslain avulla, jolla on muka taannehtiva vaikutus, langetetuksi tuomion seitsemälle vangitulle, kun taas ainoastaan neljä julistettiin syyttömäksi. Syytetyille langetettiin eri pituisia vankeusrangaistuksia, kolmesta kuuteen vuoteen, mistä olette jo tietenkin aikanaan ilmoittaneet saatuanne tiedon.

 


Viitteet:

[1] Kölnin kommunistien oikeusjuttu (4. lokakuuta – 12. marraskuuta 1852) oli Preussin hallituksen yhtätoista Kommunistien liiton jäsentä vastaan järjestämä provokatorinen oikeusjuttu. Valheellisten asiapapereiden ja todisteiden perusteella valtiopetoksesta syytettyinä seitsemän henkeä syytteeseen asetetuista sai 3–6 vuoden pituisen vankilatuomion. Toim.

[2] Kommunistien liitto oli Marxin ja Engelsin perustama proletariaatin ensimmäinen kansainvälinen kommunistinen järjestö, joka toimi vuosina 1847–1852. Toim.

[3] »Tribune» on edistysmielisen porvarillisen sanomalehden »New York Daily Tribunen» (New Yorkin jokapäiväinen tribuuni) lyhennetty nimi. Lehti ilmestyi 1841—1924; Marx ja Engels avustivat sitä elokuusta 1851 maaliskuuhun 1862. Toim.

[4] Ks. Vallankumous ja vastavallankumous Saksassa . Toim.

[5] — vallitsevaa tilaa. Toim.

[6] — valmistelematta. Toim.

[7] — Nothjung. Toim.

[8] — O. Dietz. Toim.

[9] Syyskuussa 1851 Ranskassa vangittiin paikallisten yhteisöjen jäseniä, jotka olivat kuuluneet syyskuussa 1850 Kommunistien liitosta eronneeseen Willichin–Schapperin ryhmäkuntaan. Tämän ryhmäkunnan hyväksymä pikkuporvarillinen salaliittolaistaktiikka mahdollisti sen, että erästä pariisilaista yhteisöä johtaneen provokaattori Chervalin avulla Ranskan ja Preussin poliisi saattoi tekaista jutun ns. saksalais-ranskalaisesta salaliitosta. Helmikuussa 1852 vangitut tuomittiin vallankaappauksen valmistelusta syytettyinä. Preussin poliisin yritykset syyttää myös Marxin ja Engelsin johtamaa Kommunistien liittoa osallisuudesta saksalais-ranskalaiseen salaliittoon epäonnistuivat täydellisesti. Toim.

[10] — veijareita. Toim.

[11] — Cherval. Toim.